I want to wake up in that city...

Kirsi

Reissun viimeinen kaupunki eli New York on nähty ja olihan se lähes maineensa veroinen. Kun autolla saavuttiin Manhattanille niin ensinäkemältä kaupunki ei kyllä tehnyt vaikutusta, mutta tunnin totuttelun jälkeen oli pakko todeta, että hieno kaupunkihan se on. Meillä oli kolme päivää aikaa ja kun 11 tuntia päivässä oli liikkeellä niin ehtihän siinä aika paljon nähdäkin. On siinä kaupungissa kuitenkin sen verran näkemistä, että seuraavallekin käynnille kyllä riittää. Se on paljon sanottu. Reissulla ei taidettu nähdä kuin kaksi kaupunkia, joihin voisi tosissaan harkita toista visiittiä, nimittäin Los Angeles ja New York.

Kenkäkauppoja ja kirjakauppoja tuli kahlattua läpi melkein riittävästi. Paniikkihan niissä kenkäkaupoissa meinasi tulla. Kun yhteen kauppaan laitetaan tuhansia kenkiä niin joutuu todella kosketuksiin elämän realiteettien kanssa: rahaa ja aikaa ei ole koskaan riittävästi. Piti oikein ottaa kaikki kyvyt käyttöön ja keskittyä olennaiseen eli ohittaa kaikki kengät, joissa ei ole korkoa. Sillä taktiikalla päästiin lähes tyydyttävään lopputulokseen eli minä olen sitä mieltä, että ostin lähes riittävän monet kengät ja Tero sitä mieltä, että ostin liian monet kengät. Keskimäärin on siis hyvä olla.

Terolla kun on mielipide vähän joka asiaan niin luulisi, että myös kenkäkaupassa voisi ilmaista näkemyksensä selkeästi ja ymmärrettävästi. Mutta ei. Kun ensimmäisissä kaupoissa kysyi mielipidettä niin vastaus oli ”on ne ihan hyvät”. Parikymmentä kauppaa myöhemmin siirryttiin hiljalleen vastausten ”ne on kaikki ihan samanlaisia” ja ”en mä niistä mitään tajua” kautta yksitavuisiin murahduksiin ja lopulta tokaisuun ”käy sä, odotan tässä ulkona”. Onko se nyt sitten tulkittava niin, että kenkiin liittyvät asiat on parisuhteessakin hoidettava ilman miestä?

Hienoa ruokakulttuuriakin nähtiin. Käveltiin Chinatownissa kalakojun ohi ja ajattelin, että onpas kauhea haju. Ilmeisesti en ollut ainoa, koska samaisen kojun edessä 5-vuotias kiinalaispoika oksensi samaan aikaan kun isä osti perheen päivälliskaloja. Sydäntä lämmittää, etten ole ainoa, jota mustekala etoo. Tuo pojan reaktio ei kyllä lisännyt mitenkään haluani tutustua sen kojun antimiin yhtään lähemmin, mutta sillä pojalla meni vielä huonommin. Ainakaan minä en ollut se, joka joutui illalla syömään samaiset etovat kalat.

Jäätelökioskilla oli varsin toimiva maistiassysteemi, ettei tarvinnut sitten ihan sikaa säkissä ostaa. Vaarana siinä tosin oli, että kojun edessä seisoo joku tyttö, joka haluaa maistaa vuorotellen jokaista myynnissä olevaa makua. Ja tällä kertaa se en muuten ollut minä vaikka eihän sekään ihan mahdottomalta kuulosta. Sitä olen kyllä ihmetellyt miten tämä maailman lihavin kansa suhtautuu, kun teen ruokatilauksen. Esimerkiksi cupcake-kojun mies kehtasi nauraa kun sanoin, että haluan suurimman suklaacupcaken, joka löytyy (ihan vain paikkaillakseni Starbucks-traumoja, siellä cupcake kun on peukalonpään kokoinen). Aamupalapaikan nainen sen sijaan kysyi kahteen kertaan olenko tilauksestani aivan varma kun tilasin kanavoileivän ranskalaisilla ja all you can eat-pannukakut. Tarvitseeko sitäkin asiaa jäädä jankuttamaan pöydän viereen? On tärkeää sopeutua paikallisten ihmisten joukkoon ja minä päätin aloittaa tulemalla yhtä lihavaksi

Ennen New Yorkia käytiin sivistämässä perheen naista parilla keikallakin. Oli kyllä melkoiset ennakkoluulot kumpaakin kohtaan, kun en ollut koskaan kuullutkaan kyseisistä bändeistä. Hyvin siellä kuitenkin viihtyi. Täytyy sanoa Jimmie V. vei Los Lonely Boysia kymmenen nolla vaikka vanha mies onkin. (Luulin tosin koko keikan ajan, että LLB:n tyypit ovat ihan yhtä vanhoja kunnes Tero kertoi, että ovat syntyneet vuosien -78 ja -81 välillä. Ja ainakaan kukaan -81 syntynyt ei todellakaan ole vanha). Sen verran suuren vaikutuksen Jimmien keikka teki, että ihan pakko oli senkin kanssa valokuvaan pöngetä. Oli kyllä sympaattisen oloinen kaveri.

Jimmien keikalla törmäsin vessajärjestelyyn, jollainen pitäisi saada kaikkiin baareihin Suomessakin. Ihmettelin ensin mikä hyypiö vessan nurkan takana on piilossa, mutta sitten kävi ilmi, että sehän on siivooja, joka päivystää vessassa koko ajan. Kun asiakas esimerkiksi kasteli pesualtaan ympäristön niin siivooja tuli välittömästi kuivattamaan sen. Ilmeisesti kävi myös vetämässä vessat asiakkaiden jäljiltä, koska yhtään vetämätöntä pyttyä ei näkynyt (toisin kuin paikallisissa yleisissä vessoissa normaalisti). Kyllä oli puhdasta ja mukavaa. Kun Tero joskus perustaa Matin kanssa sen kauan kaivatun räkälän niin minä palkkaan sinne (Teron rahoilla) täysipäiväisen vessasiivoojan. Lisään vielä toimenkuvaan sen, että poistaa kaikki meikkaavat naiset norkoamasta vessasta. Mikäänhän ei ärsytä enempää kuin se, että jono seisoo, koska joukko teinejä päättää alkaa puunaamaan itseään.Vaikka kun tarkemmin ajattelee niin Teron räkälä olisi kyllä sellainen, että sinne tuskin tulisi kukaan teini, luultavasti ei edes kukaan nainen.

Aina välillä sattuu sellainen hieno hetki, että näkee miehen todella syventyvän tekemisiinsä ja näkevän tosissaan vaivaa jonkun asian eteen. Meillä sellainen hetki on silloin kun Tero ostaa kaupasta kaljaa ja yrittää selvittää paljonko siinä on alkoholia. Täällähän ei tölkkiin merkitä lainkaan alkoholiprosenttia (kalorimäärä kylläkin, aivan kuin se liittyisi jotenkin olennaisesti alkoholinkäyttöön). Siinä meni tovi jos toinenkin kun Tero huonoilla silmillään koitti tihrustaa pienen pientä tekstiä ja varmistaa, ettei vaan juo alkoholitonta kaljaa. Minkäänlaiseen lopputulokseen tutkimuksessa ei päästy, mutta saavutetusta humalasta päättelin, että kyllä kyse oli ihan aidosta tavarasta.

Niin se vaan tuli päätökseen tämäkin reissu. Kotiin ehditäänkin sitten juuri juhannukseksi eli pääsee sentään mökille saunomaan. Minkään vähäisemmän syyn takia täältä ei kotiin kannattaisi lähteäkään.

Tero:

Nonniin tuli se Jimmiekin sitten vihdoin ja viimein nähtyä. Oli se vaan hiton kova. Osa biiseistä oli tietysti hieman outoja, koska ei ole tullut kaveria ihan viime aikoina kuunneltua. Mikäli uusinta levyä ei oteta huomioon, niin edellinen Jimmien levy jota olen kuunnellut on vuodelta 1991. Stevien muistoksikin kuultiin yleisön niin vaatiessa pikku pätkä Texas Floodia. Yleisöä olikin hyvin suureksi ihmetyksekseni jopa paljon enemmän kuin Los Lonely Boys:in keikalla. Kummallista, mutta herätti taas sen hyvän olon tunteen, että ehkä maailmassa on tosiaan vielä ihmisiä jotka arvostavat tätä loistavaa musiikkia.

New Yorkin nähtävyydet kierrettiinkin sitten taas kerran muutamassa päivässä. Kaupungissa ei sinänsä kyllä niin ihmeitä ole. Siis mikäli ei lasketa kirjakauppoja. Ne on kyllä aivan mahtavia. Yhdessäkin mainostetaan olevan kirjoja 18 mailin verran. Ei tarvita kaksista silmäystä, että voidaan todeta niitä olevan jopa huomattavasti enemmän. Parasta kirjakaupoissa kuitenkin on se, että niistä on oikeasti tavallisellakin ihmisellä mahdollisuus ostaa kirjoja. Tämä mahdollisuushan on esimerkiksi Suomessa rajattu hyvin tehokkaasti kauppaketjujen toimesta pois. Siinä kun Suomessa joudut ihan kohta maksamaan uudesta pokkarista yli 10e:a, niin täältä saat 2 uutta kovakantista kirjaa samaan rahaan. Ei huonosti.

En edes tiennyt, että koko maailmassa on niin paljon kenkäkauppoja, kuin missä olen tämän kolmen päivän aikana käynyt. Niitä täytyy olla miljoonia. Kaikissa ihan samanlaisia tossuja, vain hiukan eri nimillä varustettuina. Ja tietysti hinnoilla. Hinta onkin sitten ainut asia mikä tekee kengästä hyvän. Aivan sama minkälainen se on, minkä värinen, kuinka korkea ja kuinka mukava taikka käytännöllinen. Ainoastaan hinta ratkaisee mikä kenkä pitää saada. Halvoillahan ei voi kukaan kävellä. Kuulemma Koivulan S-marketin kassakin katsoo heti kenkiä ja päättää sitten viitsiikö palvella ollenkaan. Ja sekös vasta onkin tärkeää.

Joka reissun pakollinen Finnairin parjausosuus alkaa sitten seuraavaksi. Joten jos et ymmärrä muilla lentoyhtiöillä matkustaa, niin jätä väliin. Ei tule paha mieli. Meillä oli siis lennot ostettuna American Airlinesilta, mutta viimeisen osuuden lentää Finnair.

Lähtiessä reissuun kahdella rinkalla, mikä on tietysti fiksuinta mitä ihminen voi tehdä, ajattelin että ostetaan sitten täältä laukku ja pakataan sinne kaikki tuliaiset ja ostokset mitkä ei mahdu rinkkaan. Sitten kun mennään kentälle, maksetaan ylipainomaksu taikka laitetaan ylimääräinen laukku ruumaan. Niimpä. Ostokset oli tehty ja todettiin ylimääräiselle laukulle olevan tilausta. Keskustelu Finnairin edustajan kanssa osoitti jälleenkerran sen miten Suomalainen mies kiihtyy nollasta sataan alle kahdessa sekunnissa.

Finnairin noudattaa mannertenvälisillä lennoilla matkalaukkupolitiikkaa joka sallii yhden matkalaukun per matkustaja ruumaan. Tämä laukku saa painaa maksimissaan 23kg. Noh, paino ei sinänsä ole ongelma vaan lukumäärä. Tästä politiikasta kun poiketaan, se kustantaa matkustajalle vaivaiset 80 euroa. Mitä helvettiä???

Tietenkin kysyin, että matkustaako tuo ylimääräinen laukku sitten bisnesluokassa? Perustelin asiaa sillä, että minä painan 90kg ja olen maksanut lennoista HEL-ORD-SFO ja NYC-HEL yhteensä 540 euroa. Olen siis maksanut kaikista kolmesta lennosta kiloa kohden vain noin 6 euroa. Jos otetaan huomioon, että ylimääräinen laukkumme painaa vain alle 10kg ja matkustaa kolmasosan matkaa, niin pitäähän sille nyt vähintään bisnesluokan paikka saada. Ei kuulemma pidä. Kiroilin ja vitutti.

Noh Chinatownista oli kuitenkin ja pakettimatkakelpoinen merikontti jo noudettu, joten hyvin tiivis pakkaaminen saattaa ehkä auttaa tuohon matkalaukkuasiaan. Tosin äärettömän hienot ja naisille korvaamattoman arvokkaat kenkälaatikot lentävät täällä roskikseen. Typerää tilanhaaskausta muutenkin. Keskustelimme asiasta ja nyt Kirsiä vituttaa.

Ehdotin Kirsille, että lentää useammin Finnairilla. Nyt sitä vituttaa enemmän.

Reissuhan opetti muuten paljon uutta. Autossa kun istui päivät pitkät, niin välillä elimistön toiminta ehkä hieman hidastui. Toisinaan se hidastui hyvinkin paljon. Johtuen varmaan juuri tuosta istumisen aiheuttamasta ”täkkäämisestä” ja tiiviihköstä ruokavaliosta. Siinä sitten joskus ihmetellessä aukesi aivan uudenlainen näkökulma että mitä sillä tarkoitetaan, kun joskus on sellainen päivä ”ettei saa paskaakaan aikaiseksi”. Nyt tiedän.

 Jaahas huomenna kotiin laskemaan taulukoita.

Kirsi:

Vaikka Tero sanoi, ettei joinain päivinä saanut paskaakaan aikaiseksi niin vastaavasti joinain toisina sai sitten tosi paljon. Yhdelläkin automatkalla röyhtäisi ja pieraisi samaan aikaan enkä ole kyllä hetkeen nähnyt miehen olevan niin ylpeä kuin silloin. Sitä saavutusta on nimittäin muisteltu nyt pari viikkoa, kun kuulemma koskaan ennen ei ole vastaavaa tapahtunut.