Boston legal

Tero:

Matkalla tänne Bostoniin kävimme tietenkin kiertämässä kaikki Washingtonin tärkeimmät nähtävyydet. Tällä kertaa päästiin oikein Valkoisen talon takapihallekkin asti. Viime kerralla koko alue oli eristetty parin korttelin alueelta, kun siellä oli joku presidenttimiittinki. Mutta sitten tärkeimpään nähtävyyteen, eli Lauri Törnin haudalle. Kyllä lämmitti sydäntä, kun huomasi hautakiven päälle lasketun ihan oikeita Suomen Markkoja. Eipä niitä oikein muualla ole hirveästi näkynytkään, mutta onneksi joku oli ilmeisesti kokenut olevansa Laurille vähän velkaa.

Haudallahan sitä sitten tietenkin iski samanlainen hillitön suuttumuksen tunne, joka iskee aina senkin jälkeen kun on lukenut joistakin sodanjälkeisistä tunnelmista Suomessa. On se nyt hitto, kun kansallissankaritkin pitää ajaa maasta pois ja olla niin helvetin punaisia. Mihin katosi kaikki kiitollisuus näitä miehiä kohtaan? Ja mikä on nykyään muuttunut? Oikeistopuolueesta tulee suurin puolue ja kasassa on yht’äkkiä sellainen vasemmistosateenkaarihallitus, että Paasikivikin kääntyy haudassaan. Saattaa myös olla, että Sauli Niinistö itkee itsensä uneen. Niin minä ainakin hänen sijassaan tekisin. Valkoisesta työssäkäyvästä kirkkoon kuuluvasta heteromiehestä on tullut julkista riistaa ja kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä tämä on sitten sitten sitä oikeistolaisinta politiikkaa mitä Suomessa saadaan aikaan ja voidaan suvaita.

Jotensakkin kummallista seurata sivusta, kun puolue, jolla luulisi edes jollain tavalla pysyvän eurot ojennuksessa lähtee mukaan tuollaiseen vaaleanpunaiseen ja niin ruusuisia tulevaisuuden odotuksia sisältävään ohjelmaan, että oksat pois. Onkohan kukaan koskaan ajatellut, että jonkun tämän meidän pahoinvoivan hyvinvointivaltion kustannuksetkin pitää maksaa? Ehkä se ikuisesti opiskeleva vihreä monikulttuurisuuden rakastaja sieltä Cafe Europasta? Taikka omasta halustaan työtön 3 lapsen yh-Päivi Hervannasta? Veikkaan, että osutaan ainakin lähemmäs oikeaa mikäli veikataan tuota edellä mainittua valkoista heteromiestä. Vaikka se sattuisikin asumaan Hervannassa ja olisi kapiainen.

Lisätäämpäs vielä vähän vuodatusta. Kun kerran rikoslain 45:n pykälän mukaan sotilaat eivät saa osallistua politiikkaan, eivät omistaa minkään puolueen jäsenkirjaa, eivätkä kertoa julkisesti mielipiteitään politiikasta, niin minäkään en sitä tee. Tätä pykälää on perusteltu iät ja ajat sillä, että puolustusvoimat halutaan pitää koko kansan puolustajana ja armeijana. Mutta miten ko. pykälää pitäisi tulkita tapauksessa, jossa osa kansasta ei haluakkaan armeijaa, eikä puolustajaa?

Oikeastaan kun nyt kerran pitäisi yrittää pysyä tässä matkateemassa, eikä lähteä ihan vielä tulille niin voisinkin järjestää sellaisia hienoja teemamatkoja. Stalinin hauta ja Leninin mausoleumihan sijaitsevat Moskovassa. Voisihan sitä kerätä vaikka jokusen bussilastillisen kaikkia punikkivasemmistohippitoimittajia kyytiin, kerätä rajalla passit pois ja toivottaa hyvää matkaa. Tämä olisi äärimmäisen hyvä asia sekä Suomelle ja kyseisille ihmisille. Venäjästä en olisi ihan varma.

Mutta yhtä kaikki, haudalla käynti oli hiton kova juttu. Suosittelen kaikille edes jotakin asiasta ymmärtäville.

Kirsillekkin sattui muuten huima päivä. Ensin aamulla se kävi morjestamassa jotain julkkista jostain tv-sarjasta, sen jälkeen kävi tuolla Törnin Laurin haudalla ja päivän päätteeksi ajeli vielä autolla koko New Yorkin kaupungin läpi. Melkoinen suoritus. Siis naiseksi. Meille miehillehän tuo on lähes jokapäiväistä.

Rikoslaista tulikin muuten mieleeni, että onkohan siellä esimerkiksi sellaista pykälää kuin ”toisen tarkoituksellinen painostaminen parisuhteessa?” Ja millaisia rangaistuksia siitä mahdollisesti annettaisiin? Sattuipa nimittäin niin, että alkureissun aikana olin havaitsevani hieman ylimalkaisia katseita ja ironisia kommentteja viiksen alkujani kohtaan. Päätin kuitenkin antaa naaman olla, kun kerrankin sai olla lomalla. Painostus kuitenkin kasvoi koko ajan ja yltyi yhä voimakkaammaksi. Ei kuulemma kehdannut enää ulkonakaan näyttäytyä. Kahden viikon kohdalla piti sortua ja höylätä naama. Ei pystynyt mies enää vastustamaan naisen tahtoa. Lopullinen tapahtumaketju selviää varmasti esitutkintapöytäkirjasta, mutta selkärangan katkaisi viimeinen lause ”sä näytät ihan teidän isältä”.

Jouduin myös laittamaan shortsini ”varikolle”. Ei auttanut vaikka kerroin, että nämä housut ovat käyneet yli 30:ssa maassa. Ei vaikka kerroin ystävällisen Kiinalaismuorin kasanneen ne nimellistä korvausta vastaan kuntoon. Kynnys liikkua ulkona kanssani oli kasvanut kuulemma liian suureksi. Kaksi uutta repeämää polvissa olisi kuulemma vielä joten kuten mennyt, mutta toisen lahkeen irtoaminen perseestä oli jo liikaa. Käsittämätöntä. On se nyt kumma, kun ei vaatevanhuksiakaan enää voi kunnioittaa. Vittuillaksenikin ompelen ne vielä kotona kuntoon.

Hautausmaista tulikin taasen mieleeni, että melkolailla karmea tapa täällä. Kun esimerkiksi aviopuolisoista toinen kuolee ja haudataan, niin hautakiveen kirjoitetaan myös puolison nimi ja syntymäaika, siten, että siitä ei puutu kuin kuolinpäivämäärä. Siinä on sitten kiva muistella toista joulukynttiläreissulla, kun oma nimi loistaa vieressä. No tietääpähän ainakin, että mihin sitä sitten joskus päätyy.

Käytiin eilen katsomassa Los Lonely Boys:n keikkaa. Oli vallankin mainio. Kyllä se väistämättä sydäntä lämmittää, kun joku hallitsee instrumenttinsa täydellisesti. Vastaavaa kitarointia olen tuskin kuullut koskaan. Koko komeuden kruunasi ehdottomasti versio CCR:n mahtavasta ”I put a spell on you” kipaleesta. Oli hyvin lähellä ettei Jerusalemin itkumuuria olisi pitänyt siirtää Bostoniin. Sen verran koskettavaa tulkintaa. Keikan jälkeen Kirsikin tietysti kysyi, että ”miksei siellä ollut muuta kuin kitarasooloja?”. Huoh, naiset, naiset. Ilmeisesti naisten mielestä musiikki ei ole musiikkia, jos se on tehty ennen vuotta 2009 eikä sitä esitä joku Britney tai vast. Lopetimme keskustelun musiikin osalta siihen. Alkoholinkäytöstäni jatkoimme tietysti vielä seuraavanakin päivänä.

Huomenna menemme kuuntelemaan Jimmie Vaughanin keikkaa. Odotukset on tietysti hyvin korkealla. Sekä humalatilan että keikan suhteen.

Kirsi:

Nyt on sitten Washington ja Bostonkin nähty. Washington oli hieno kaupunki. Siellä voisi viettää pidemmänkin aikaa vaikka oikeastaan kaikki näkemisen arvoinen tuli nähtyä parissa päivässä. Vai onko siellä muutakin kuin Valkoinen talo (hieno), Pentagon (ei niin iso kuin luulin) ja sitten se puisto, jossa on jos jonkinlaista monumenttia? Melkein hämmästyttävintä kaupungissa oli se miten paljon ihmisiä oli juoksemassa. Ei nimittäin olla nähty varmaan ainuttakaan  lenkkeilijää muualla kuin San Franciscossa ja Miamissa. Kyllä oli keskilännessä velton näköistä porukkaa, jos Washingtonin asukkaisiin vertaa. Tuli melkein itsellekin hinku lenkille, mutta onneksi tunne meni ohi ennen kuin ehti kunnolla tullakaan.

Bostonissa (niinkuin Washingtonissakin) oli hienoa se, että keskustassa pystyi liikkumaan kävellen, mikä ei ole itsestäänselvyys maassa, jossa autosta nouseminen pankkiautomaatilla käymistä varten on liian suuri vaiva. Tuli siinä samalla kävellessä katsottua humalaisten jääkiekkofanien juhlintaa. Olivat voittaneet jonkun pikkujutun, Stanley Cupin tai vastaavan. Melko samalta se juhlinta näytti kuin Suomessakin paitsi, että täällä kaikki suihkulähteessä kylpevät ihmiset olivat alle 7-vuotiaita. Muutama ostoskeskuskin tuli Bostonissa katsastettua. Lentoyhtiön typerien matkatavarasääntöjen takia en ole pystynyt toteuttamaan itseäni haluamallani tavalla. Kun kerrankin löytää (yhtään liioittelematta) kymmeniä pareja ihania kenkiä niin Finnair noudattaa jonkinlaista typerää yksi matkalaukku/matkustaja-sääntöä ja naisen pitää alkaa rajoittaa ostoskäyttäytymistään. Se, jos joku, on asiakkaan sortamista. Vaihtaisin oitis lentoyhtiötä ellen tietäisi, että kaikilla niillä on tämä sama naisia syrjivä sääntö. 

Washingtonissa tehtiin kyllä jonkinlainen pohjanoteeraus majoituksen suhteen. Ajattelimme nimittäin, että on turhaa varata mitään majoitusta etukäteen, koska ”onhan siellä hotelleja” ja ”onhan niissä ihan varmasti tilaa”. Kun tähän vielä lisätään uskomus ”eihän ne nyt paljon maksa”, niin katastrofi on valmis. Niitä vapaita huoneita ei sitten nimittäin ollut missään ja jos olikin niin hintaan 130 dollaria/yö. Mehän ei niin paljon makseta yhtään mistään (kuten kaikki Teron kanssa matkustaneet jälleen kerran tietävät.)

Kolmen tunnin etsimisen jälkeen päädyimme johonkin Jumalan hylkäämään lähikylään eikä riemulla ollut rajaa kun löysimme motellin, jossa oli tilaa. Motelli tosin näytti hiukan nuhjuiselta, seutu vaikutti hiukan epäilyttävältä ja naapuri näytti olevan aineissa, mutta uskoimme, että huone voi olla silti ihan siisti. No, ei ollut. Non-smoking room oli jälleen kerran smoking, lattiamatto oli niin likainen, että pidimme kengät jalassa ja nurkissa vilisti muurahaisia. Kaiken kruunasi olohuoneen nurkkaan tuotu paskainen poreamme, jonka ympärillä oli peilit. Emme uskaltaneet spekuloida huoneen aiemmalla käyttötarkoituksella. Aamulla huomasimme iloksemme, ettei seutu loppujen lopuksi ollut lainkaan niin huonoa kuin ensin luulimme. Meidän autosta ei nimittäin yön aikana ollut edes rikottu ikkunoita. Kahdesta viereisestä sen sijaan oli.

Rahalla saa kuulemma mitä vaan. Minä päätin ostaa tapaamisen Eva Longorian kanssa. Kun osti Evan tekemän keittokirjan niin sai siihen sitten nimikirjoituksen ja pääsi oikein kaverikuvaankin. Ilman ostamista ei tietenkään olisi ollut mitään asiaa lähimaillekaan. Oli kyllä hienoa. Tero tosin yritti hiukan latistaa tunnelmaa väittämällä, ettei Eva sitä kirjaa ole itse kirjoittanut, mutta minä kyllä uskon että on, koska olihan siinä kuviakin, joissa se laittaa ruokaa. Joka tapauksessa siitä keittokirjasta on jännitystä vielä pitkäksi aikaa. Edessä on monta pientä keittiöpaloa ja ruokamyrkytystä kun minä alan kokkaamaan.  

Joudun perumaan puheeni siitä, että mies pakkaa matkalle mukaan tarpeetonta tavaraa. Kyllähän se otsalampun pakkaaminen ensin nauratti. Ei naurata kuitenkaan siinä vaiheessa kun pitäisi päästä aamusuihkuun ja jokainen lamppu hotellihuoneessa on yllättäen pimeänä. Kun vaihtoehtona on käydä suihkussa pimeässä niin ottaa melko nöyränä vastaan miehen tarjoaman otsalampun ja jää miettimään, että ihan varmasti tulee sekin hetki jolloin tarvitaan mukaan pakattua rautalankaa.

P.S Tero raahaa minua kaikille hautausmaille. Se on tosi hyödyllistä. Löysin Bobby Womackin haudan, mutta sitten opin, ettei se olekaan kuollut. (Siis se laulaja. Joku kaima ilmeisesti on.) Eikä muuten ole Bob Dylankaan.