Tilinpäätös.

Tero:

Niin se vaan on tämäkin reissu saatu kunnialla päätökseen. Taikka kunnialla ja kunnialla. Päätökseen kuitenkin. Vuokra-autoonkaan ei tullut kilometrejä kuin 9850. Sehän ei ole juuri mitään. Kovasti on kyllä tullut palautetta, että teittekös te sitten muuta kuin istuitte autossa? No en minä tiedä. Mielestäni kyllä. Ei niitä ajopäiviä loppujen lopuksi ihan hirveän montaa ollut. Autoiluhan tuolla jumalan luomassa maassa on kuitenkin kutakuinkin melko edullista. Johtuneeko siitä, että joissakin osavaltioissa on laki joka rajoittaa öljy-yhtiöiden voitot noin viiteen centtiin litralta. Ei varmaan tekisi pahaa Suomessakaan.

Eritelläämpä hiukan kustannuksia. Koko reissuun meni siis yhteensä 6207,39e. Eli helvetin kallista oli. Kirsin mukaan ei ollut, koska sisältäähän tuo kuitenkin lentoliput 1084,32e, majoitukset 1184,63e, vuokra-auton 685,33e, polttoaineet 527,85e (8,435 L/100km), Universalin liput 220e, Bahaman risteilyt 197e ja pysäköinnit sekä tietullit 159,17e. Eli kuukaudessa saimme kulumaan kenkiin, ruokiin ja muihin ylimääräisiin juttuihin 2149,09e. Aika hitosti. Olisihan tuolla rahalla tietysti muutakin tehnyt, mutta yleensähän se tarkoittaa, että jos perheessä nainen on tyytyväinen, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Pieni investointi siihen nähden.

Painonhallintajärjestelmäkin vahvisti sen mitä peili on yrittänyt uskotella jo pitkän aikaa. Eli läski on ilmeisesti tunkenut jokusen burgerin kiduksiinsa viime aikoina. Sellainen perusreissun nestepöhö nimittäin lähtee vyötäröltä melkoisen nopeasti verrattuna näihin rasvalla kyllästettyihin kilon burgereihin. Ensi reissulla juon vain olutta ja syön nuudelia. Niillä se mies tien päällä pysyy.

On kyllä hiton jännä tunne, kun kesken matkaa iskee ihan älytön matkakuume. Sellainen, että on pakko päästä jonnekkin missä matkustaminen on ihan oikeaa matkustamista. Amerikassa se ei ole sitä. En ylipäätäänkään ymmärrä miksi pitäisi matkustaa aina jonnekkin missä on ihan samanlaista kuin kotona. Saatika sitten, että olisi jossain missä Juan Carlos huutelee Suomeksi ravintolan ovelta syömään lihapullia ja perunamuusia. Siinäpä elämystä kerrakseen. Tosin viime reissun Teneriffan osuuden jälkeen, rupesin miettimään, että mahtaako sellaista paikkaa oikeastaan edes olla. Toivottavasti ei. En ainakaan yritä ottaa selvää.

Kaiken kaikkiaan reissu oli kyllä taas kerran onnistunut kokemus. Tuli ainakin paljon valokuvia (1249kpl) ja vähän ajatuksia (0kpl). Pääsin käymään Stevien ja Laurin haudalla, nähtyä vähän Californiaa, Bahamaa ja ennen kaikkea Memphisin blueskatua vähän pidemmän kaavan kautta. Hotelleistakaan ei tullut kuin jokusen kerran sanomista, eikä autokaan käynyt kovin ahtaaksi. Vaikka sitä etukäteen hieman ehkä pelättiinkin. Sen verran on nyt kuitenkin tuota jenkkilää kahlattu läpi, ettei ainakaan ihan heti tule mentyä uudestaan. Eikä oikeastaan juuri muutenkaan mihinkään. 10 lomaviikkoa puoleen vuoteen tarkoittaa nimittäin sitä, että töitäkin pitäisi kai jossain välissä tehdä. Ainakin pankin, työnantajan ja tyttöystävän mielestä.

Saapa nähdä.

Kirsi:

Kotiin on päästy ja arkeen palattu varmasti, mutta vastahakoisesti. Kuukauden aikana tuli nähtyä 22 osavaltiota (vaikka ihan kaikissa ei taidettu kyllä edes poistua autosta tai pysähtyä), istuttua autossa 9850km ja jokunen hieno kokemuskin koettua matkan varrella. Kuukausi oli tavallaan pitkä aika, mutta ei se silti riittävän pitkä ollut, koska kotiin ei olisi millään halunnut vielä tulla ja Terollakin alkoi matkakuume jo puolessa välissä lomaa. Onneksi seuraava pikkumatka on jo varattuna, että on taas jotain odotettavaa.

Kotimatka ei sujunut ihan ongelmitta, koska lento oli myöhässä kuten mennessäkin. Ainakin palvelu on johdonmukaisesti huonoa. Voi vain kuvitella miten riemukas tunnelma oli lentokentällä. Kummallakin oli järjetön kotiinpaluumorkkis ja myöhästyneen lennon odottelu saattaa ehkä hiukan... kiukuttaa. Varsinkin siinä tapauksessa, että nainen on vakuuttunut, että lentokoneen on oltava valmiina odottamassa naisen saapumista ja lähdettävä liikkeelle heti kun tämä istuu paikallensa. Näin ei tapahtunut. Ja koska kotiinpaluu oli juhannusaattona niin lennon myöhästyminen hidasti olennaisesti pääsyä mökille ja se jos joku on anteeksiantamatonta. Muutaman kerran taisin uhata vaativani Finnairilta korvauksia juhannuksen pilaamisesta, ehkä jopa haastavani koko puljun oikeuteen.

Ilmeisesti Finnairilla oltiin sitä mieltä, että pelkkä lennon myöhästyminen ei pilaa matkustusmukavuutta riittävän tehokkaasti. Matka on paljon enemmän pilalla, jos asiakkaan upouusi matkalaukku repeää saumoistaan lennon aikana ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi. Kävimme avautumassa tilanteesta Finnairin tiskillä, mutta ystävällinen setä tiesi kertoa, että korvauksia matkalaukun rikkoontumisesta on turha odottaa, koska Finnair korvaa vain käytettävyyteen vaikuttavat viat. Ilmeisesti tähän kategoriaan ei lasketa laukkua, jonka saumoista matkatavarat tippuvat ulos. Se on kuulemma silti täysin käyttökelpoinen. Raivokohtaus oli lähellä.

Matkan aikana sai useaan otteeseen (etenkin jossain keskilännen tuppukylässä) kertoa mistä on kotoisin. Kun kertoi olevansa Suomesta niin kysyjällä oli lähes poikkeuksetta tyhjä katse. Ilmeisesti Suomi ei ainakaan kovin nopeasti sijoittunut maailmankartalle. Toinen reaktiotapa oli sitten riemastua asiasta aivan mahdottomasti ja todeta, että Suomi on kyllä kaukana. Onhan se, huomasin sen kun istuin 14 tuntia lentokoneessa. Ja tietenkin välillä pääsi leikkimään hauskaa arvuutteluleikkiä, jossa paikallinen koittaa arvata mistä maasta ollaan. Kun veikkasivat Puolaa ja Venäjää niin oikaisimme virheen äärimmäisen hanakasti, mutta Australiasta olisin melkein voinut myöntääkin olevani. Suomea eivät koskaan veikanneet. Kumma juttu.

Tavaroita pakatessani mietin voiko kukaan olla kuukautta ilman hiustenkuivaajaa. Kyllä vaan voi, joten tästä lähtien Teron on aivan turha esittää minkäänlaista mielipidettä siitä, että olisin mahdollisesti jollakin tavalla turhamainen. Aivan alkumatkasta taisin käyttää kuivaajaa kerran ja heti putkeen toisen kerran kuukauden päästä New Yorkissa. (Toisaalta mihinpä sitä tarvitsisikaan kun tukka kuivuu melko nopeasti, jos ulkona on 40 astetta lämmintä). Suoristusrautaa kannoin uskollisesti mukana, mutta kävi ilmi ettei sitäkään oikeastaan tarvitse. Oikeastaan ihan kaikkina päivinä ei tarvinnut edes harjaa. Tero on varmasti ollut todella ylpeä tyttöystävänsä räjähtäneestä reissulookista. Tämä yllättävä havainto tavaroiden tarpeettomuudesta johtaa väistämättä siihen, että seuraavalla matkalla on melko vaikeaa perustella Terolle miksi pitää kantaa mukana jotain mitä ei kuitenkaan tarvitse. Ihan jokaista mukana ollutta tavaraa käytin kuitenkin ainakin kerran, joten kävi ilmi, että (vastoin odotuksia) olenkin tosi hyvä pakkaamaan. Samaa ei voi sanoa Terosta, jonka pakkaamaa rautalankaa ei tarvittu kertaakaan.

Pieniä yllätyksiäkin matkalla tuli vastaan. En olisi esimerkiksi ikinä osannut odottaa, että yksinkertaiset asiat kuten vessanpytty, suihku tai netti voivat toimia tuossa maassa niin huonosti. Netin kanssa tapeltiin matkalla enemmän kuin koko tähänastisen elämän aikana yhteensä. Ilmeisesti on myös täysin hyväksyttävää mainostaa,että motellissa on ilmainen wi-fi (mikä normaalisti tietenkin tarkoittaa, että wi-fi on käytettävissä ihan joka huoneessa) ja kertoa huonevarauksen tekemisen jälkeen, että netti toimii sitten vaan respassa. (Kyseessä tosin oli intialaisen omistama motelli eikä ketään Intiassa käynyttä kuulemma yllätä, että kyseinen kaveri päätti huijata turistia tuollaisella hieman valheellisemmalla mainoksella. Se on ilmeisesti tapana siellä päin.) Nettiasioilla ei kenenkään pitäisi lähteä leikkimään. Jos nimittäin jostain suomalainen turisti suuttuu niin siitä, ettei pääsekään Facebookiin.

Aiemmin tuntui uskomattomalta, että vain 10% jenkeistä omistaa passin. Ei tunnu enää. Eihän sillä mitään tee, kun kaukaisin paikka, johon voi kuvitella matkustavansa on kahden osavaltion päässä. Aiemmin tuntui ihmeelliseltä myös se, että vain 20% New Yorkin asukkaista puhuu äidinkielenään englantia. Ei tunnu enää enkä lainkaan ihmettele, jos tilanne on muissa kaupungeissa sama. LA:ssa huomattiin McDonald'silla, että ympärillä oli pelkkiä mustia ja latinoja. Melkein saattoi kuvitella olevansa jossain eksoottisemmassa paikassa. Se oli hieno tunne, jota ainoastaan hiukan himmensi epätietoisuus siitä missä kaupunginosassa oltiin, ja tieto siitä, että meidän kalpeiden ihmisten ei propagandan mukaan ole turvallista liikkua ihan joka paikassa. Kovastihan koittavat väittää, että USA:ssa on vaarallista ja koska vaan voit joutua tapetuksi tai vähintään kidnapatuksi, mutta oikeasti ei kyllä kertaakaan ollut turvaton olo missään. Tyhmä ei osaa edes pelätä.

Jos jotain tuli matkalla ikävä niin jugurttia ja juustoa. Yritäpä etsiä jenkeistä kunnon jugurttia. Ei löydy ei. Paras mihin pystyvät on tahna, jossa sekä maku, haju että väri ovat keinotekoisia. Rasvaa ja sokeria on tietenkin 0%. Eihän sellaista kukaan ihminen voi syödä, kun tavallaanhan tuollaisessa tuotteessa ei ole mitään. En tiedä onko kukaan kertonut jenkeille sitäkään, että maailmassa on muitakin juustoja kuin cheddar. Ei ainakaan siltä vaikuttanut. Missä tahansa juustoa söikin niin se oli aina cheddaria ja lisäksi sitä ällöttävää yksittäispakattua Aamupalajuuston tyyppistä mössöä, joka liimaantuu hampaisiin ja kitalakeen. Melkein aloin itkeä onnesta, kun pääsin kotiin ja sain Oltermania.

Kaikenkaikkiaan oli älyttömän hieno reissu. Jos johonkin menisin uudestaan niin Los Angelesiin tai New Yorkiin, mutta tuskin niihinkään tulee ihan pian uudestaan lähdettyä. Ehkä yllättävintä matkalla oli huomata miten vähän nähtävää tuon kokoisessa maassa loppujen lopuksi on. Rannikoilla tekemistä ja nähtävää kyllä riitti, mutta niiden välillä ei tuntunut olevan juuri mitään. (Floridassa hotellinomistaja pariskunna vahvisti käsityksemme kertomalla, että autoilivat kerran Montanassa keskellä yötä eivätkä kolmeen tuntiin nähneet edes ainuttakaan valoa, autoista tai motelleista puhumattakaan.) Siihen on syynsä miksi niin kovin harvat matkustavat esim. Amarilloon Teksasiin tai Holbrookiin Arizonaan. Parisuhdekin kesti ilmeisesti matkan ja kuukauden tauottoman kaksinolon hyvin, koska ainakin tätä kirjoittaessa parisuhde on vielä voimassa. Tero oli kyllä joinain päivinä ihan kauhean ärsyttävä ja alkoi tarkoituksella ja väkisin haastaa riitaa. Minä olin täysin syytön ihan kaikkeen, kuten aina.

Los Angeles oli tämän pallon ainoa paikka, johon minun on ollut IHAN PAKKO päästä. Mitä tehdään kun unelmat toteutuvat? Nyt on ilmeisesti aika alkaa kehittää uusia pakkomielteitä. Jos vaikka sitten Aasiaan tai Afrikkaan seuraavaksi. Onneksi on vielä mistä valita.