Don't mess with Texas

Kirsi:

Nyt on sitten suoritettu pieni siirtymä Las Vegasin ja Memphisin välillä. Neljä päivää, viisi osavaltiota ja 2700 kilometriä autossa. Sinä aikana näkee todella paljon vuoristoa, autiomaata ja peltoa eikä sitten juuri muuta. Toisaalta mikäs siinä matkustaessa kun Tero ajaa suurimman osan aikaa, minä nukun vieressä päiväunia ja pojat kokosivat ajomatkoja varten varsin laadukasta teemaan sopivaa musiikkiakin kuunneltavaksi. (Matille iso kiitos siitä.)   

Oli siinä matkan varrella kuitenkin jotain (vaikkakin hyvin vähän) nähtävää. Reitillä sattui olemaan Hooverin-pato, joten pakkohan sinne oli poiketa. Ihan täyttä varmuutta ei saatu siitä onko se vielä toiminnassa, mutta ilmeisesti ei. Turha kuitenkiin väittää, ettei ko. pato tarjoaisi elämyksiä. Koin siellä nimittäin elämäni ensimmäisen korkeanpaikankammon. En ehkä siksi, että oltaisiin oltu erityisen korkealla (pystysuoraa pudotusta oli 200 metriä) vaan pikemminkin siksi, että suoja-aita oli suunnilleen puoli metriä korkea. Luulisi, että senkin aidan voisi vähän korkeammaksi tehdä, etenkin kun ollaan maassa, jossa ihmisiä kehoiteaan kävelemään varovasti aina, kun 100 metrin säteellä on portaat. Tero oli tietenkin kiivennyt sen aidan päälle istumaan heti kun selkäni käänsin. Onneksi en nähnyt. Olisi tullut huuto.

Nähtiin myös ilmeisesti tämän maan ainoa paikka, josta on lähes mahdotonta löytää ruokaa, nimittäin Grand Canyon. Paikka sinänsä oli hieno, mutta kun siellä ehti ihan tulla nälkä. Onneksi Tero lohdutti, että se tekee tälläisille läskeille vain hyvää. Ruokapaikkojen vähyyttä lukuunottamatta sekin kansallispuisto oli hyvin amerikkalaisesti toteutettu. Näköalapaikoille oli järjestetty bussikuljetus, koska ihan mahdotontahan se paikallisille olisi, jos joutuisi kävelemään asfaltoitua tietä 100 metriä päästäkseen näkemään jotain hienoa. Meillekin se kävely olisi kyllä tehnyt hyvää. Huoltoasemalla oli nimittäin vaaka ja siihenhän minun oli tyhmyyttäni pakko tunkea. Vaaka tiesi kertoa, että olen lihonut matkalla 9 kiloa. Itkua nieleskellen  menin kertomaan tuloksesta Terolle, joka herrasmiesmäisesti vakuutti, ettei kukaan voi mitenkään kahdessa viikossa lihoa niin paljon. Todella toivon, että mies on kerrankin oikeassa.

Teksas oli kyllä erikoinen ja ennen kaikkea pahanhajuinen paikka. Rajan yli kun tultiin niin luulin ensin, että Tero pieraisi, etenkin kun maasto peittyi sakeaan sumuun. Pian kuitenkin huomasin, että tien vieressä oli 2000 lehmän karjatila. Varmaankin se haju tuli tällä kertaa sieltä, vaikka ihan yhtäläisen Tero saa aikaiseksi. Muuta Teksasissa ei sitten ollutkaan, vain lehmiä ja haju. Ja kun tien vierellä on kylttejä, joissa kielletään ottamasta kyytiin liftaajia, koska ne saattavat olla pakenevia vankeja niin kyllähän sitä mielellään ajelee pysähtymättä mahdollisimman kauas.

Teksas ohitettiin siis niin nopeasti kuin mahdollista ja ajettiin hirveää kyytiä Tenneseen puolelle katsomaan mitä Elvis on Gracelandissa puuhannut. Ihan kivan talon setä on niitä levyjä myymällä saanut ja pari lentokonettakin siinä pihalla seisoi. Tero lupasi, että heti kun siitä tulee rikas niin ostaa lentokoneen, jonka nimeää minun mukaani. Tietääkö joku keneen voin ottaa yhteyttä keskustellakseni Teron palkankorotuksesta? Eihän sen edes tarvitsisi olla kovin suuri korotus ja jo saataisiin kone. Olin taas vähän pettynyt, kun Elviskään ei tullut moikkaamaan, mutta kuten Tero sanoi niin ehkä parempi näin.

Juuri kun pääsin valittamasta miten heikolla paineella täällä tulee suihkuissa vesi niin seuraavassa majoituksessa ko. ongelma oli korjattu. Painetta ei tosin edelleenkään saanut säätää, mutta vesi tuli sitten sellaisella voimalla, että kuori selästä ihonkin mennessään. Mutta ei se mitään, kuoriutunut se olisi kuitenkin, kun oli niin palanut. Toisaalta kun suihku oli hiukan aiempaa parempi niin vessanpytty ei. Se nimittäin meni tukkoon. Poistuimme luonnollisesti paikalta mainitsematta asiasta kenellekään, sillä eihän se nyt meidän vika voinut olla. Seuraavassa motellissa toimi sekä suihku että vessa ja muutenkin palvelu oli viety ihan uudelle tasolle. Huoneen nurkkaan oli nimittäin jätetty miesten kalsarit. Emme ryhtyneet selvittämään olivatko likaiset vai puhtaat ja jätimme ne edelleen ilahduttamaan seuraavaa vierasta.

Nyt pitäisi sitten yöpyä Memphisissä ainakin yksi yö ja mennä illalla katsomaan mitä blues-kadulla tapahtuu. Terolla on kova hinku juomaan kaljaa ja syytä onkin juoda hyvin ja paljon, koska tässä kaupungissa on reissun kallein majoitus. Sen siitä saa kun lähettää naisen yksin varaamaan huonetta eikä anna selkeää ohjetta budjetin suhteen. Turha sitten jälkikäteen huomautella, jos valinta osui hiukan kalliimman puoleiseen hotelliin.

Tero:

Käytiin tosiaan katsomassa Hooverin patoakin. Eipä se kyllä mikään kaksinen paikka ollutkaan. Onneksi oli ilmainen. Muuten olisi vituttanut. Sen jälkeen ollaankin nähty enemmän ja vähemmän autiomaata, eikä juuri muuta. Siis mikäli ei lasketa Grand Canyonia, route 66:sta, Cadillac ranchia, SRV:n hautaa,  Memphisin blueskatua ja pyörremyrskyn tekemiä tuhoja kaupungissa.

Ajelua on piisannut ihan sopivasti. Tiet ovat tosiaan vähintään kaksikaistaisia samaan suuntaan ja nopeusrajoitukset pääsääntöisesti 120-130km/h. Hauskinta on, kun ajaa kolmikaistaista tietä keskimmäisellä kaistalla 130:ä ja molemmin puolin menee rekka-autoja ohi. Siinä tulee hetkeksi, jotenkin sellainen vähän pieni olo. Mikä tosin tekee tälle egolle vain varsin hyvää.

Grand Canyon oli tosiaankin hyvin vaikuttava kokemus. Oli se vaan ihan hiton iso ja hieno paikka. Eikä kovin pahan hintainenkaan. Siis mikäli jättää skywalkin tekemättä. Siis maksaa 75$ siitä, että pääsee kävelemään muutaman metrin leveälle käytävälle kanjonin päälle ja lattiassa on pari hassua ikkunaa. Jätettiin väliin.
 

Route66, oli oikeastaan enemmän pettymys, kuin odotinkaan. Tiesin, että se on melkolailla täynnä hylättyjä ja ränsistyneitä kauppoja/huoltoasemia/korjaamoja, mutta en tosiaan voinut kuvitellakkaan miten paljon niitä oikeasti on.. Enkä sitä miten huonossa kunnossa tie on ja miten vaikeaa sitä on nykypäivänä seurata. Varsinkin länsipäässä tie esiintyy enää aivan satunnaisesti ja yleensä kulkee aivan interstate-tien vieressä. En sitten tiedä, mitä se on tuonne pohjoiseen päin mentäessä, kun emme sinne ehtineet. No tulipa sitäkin sitten kuitenkin muutama tunti ajeltua samannimistä kappaletta kuunnellen. Tosin Kirsi ei voi uskoa vieläkään, että siitä on tehty suomenkielinen versio nimeltään Nelostie. Yritin hieman tulkita sitä kappaletta omalla hyvin laajalla musikaalisuudellani. Hyvä ettei kuollut nauruun. Tosin en ole vieläkään varma, johtuiko se esityksestäni vai kappaleesta. Veikkaan, että molemmista.

Nähtiin hieno esimerkki omakustanteisesta kulttuurista. Siis ylipäätään siitä mitä se voi parhaimmillaan olla. Äkkiä kuullostaa tietysti typerältä, että joku laittaa pellolleen 10 Cadillacia pystyyn, haudattuna, keula edellä maahan. Tekee tämän vuonna -74 ja vielä tänä päivänä paikalla käy kymmenittäin ihmisiä katsomassa niitä. Joka päivä. Ilmaiseksi. Meillä Suomessa taasen Jouko Turkka lakeijoineen heitteli teatteriesityksessä ulosteita katsojien päälle -87 ja piti tätä myös kulttuurina. Valtion ja katsojien kustantamana. Koska en käy teattereissa, en tiedä tehdäänkö sitä enää päivittäin. Toivottavasti ei.

Toisaalta, jos voisinkin korvata vaikka kulttuuriin menevät veroeuroni ulosteella -jolla on ilmeisesti kovakin kysyntä tuollaisella alalla- niin sittenhän sillä ei olisi juuri väliä. Eli pistäppäs Jouko postia, millaisessa koostumuksessa paketin haluat. Saat ihan reipasta tekijänoikeuksista vapaata paskaa. Käytä miten haluat.

Tuli sitten tehtyä paikkosuorituskin ja poikettua Dallasissa katsomassa Stevie Ray Vaughanin hautaakin. Viime kerralla pääsin hautausmaan kiinni oleville porteille asti. Tällä kertaa sentään sisällekkin. Tulipa sielläkin sitten testattua, että kauanko suomalaisen miehen pitää 41:n asteen lämmössä etsiä yksinään jotakin, ennenkuin nielee ylpeytensä ja käy kysymässä apua. Liikkuu siinä noin tunnin molemmin puolin. Riippuu varmaankin vähän lämpötilasta ja ylpeydestä.

Hauta kuitenkin löydettiin ja mukaan saatiin sekä hautausmaan kartta että kyseisestä herrasta kertova esite. Vähän tuli mieleen, että jos me tulemme Suomesta saakka katsomaan kyseistä hautaa, niin tarvitaankohan me oikeasti 1.1 yleistä tietoa kyseisestä herrasta? Noh, oli sen verran ystävällinen kaveri, etten viitsinyt ihan heti repiä esitettä. Vasta autolla. Oli kuitenkin hieno ja rauhallinen paikka. Aika paljon oli haudalle kertynyt kaikenlaista härpäkettäkin, plektroista korvakoruihin. Väitin kyllä matkalla Kirsille, ettei varmaan ole edes kukkasia siinä. Niin paljon aikaa kulunut, eikä sitä kukaan enää kuuntele. Virkailijan mukaan haudalla oli kuitenkin juuri vieraillut joku norjalainenkin pariskunta, että kai siellä sitten jokunen vieläkin käy.

En tosiaan uskonut, että taivasta voi olla maanpäällä, mutta olipas se sittenkin. Sanat eivät riitä kertomaan, eikä sormet naputtelemaan miten hieno paikka tuo Memphisin blueskatu on. Ei auttanut, kuin ihmetellä kyyneleet poskilla, miten tuollaisia paikkoja voi enää nykypäivänä olla missään. Tiistai-iltana kymmenittäin artisteja/bändejä joko pikkubaareissa taikka kadulla esittämässä jo maailmasta lähes kadonnutta musiikkia. Eikä siihen fiilikseen tarvita kuin vanha tumma mies, akustinen kitara ja optiona huuliharppu. Mikä parasta, että kadulla oli todellakin ihmisiä. Ja paljon ihmisiä. Luulin, ettei tuollaista musiikkia kuuntele enää kukaan, mutta onneksi olin väärässä. Pitänee seuravissa kehittämiskeskusteluissa ilmoittaa siirtohalukkuus Memphisiin. Ei siinä mikään auta.

On tämä muuten melkoinen drive in-kansa. Sellaista palvelua ei olekkaan mitä täällä ei voisi autosta nousematta hoitaa. On drive in-automaatteja, -apteekkeja, -lainakonttoreita (24h tietenkin), -kauppoja yms. Hienointa oli kyllä tuo drive in-asuntolainakonttori. Mikäs olisikaan sen hienompaa, kuin mennä Passatilla luukkulle ja pyytää vaikka jokunen kymppitonni lainaa, että saisi kerrostalokaksion Hervannasta. Melkeimpä pitäisi hakea autoliikkeestä koeajolle joku uusi pirssi ja mennä sitten vasta vääntämään marginaalista. Muuten irtisanoisivat vanhatkin lainat.

Ajellessamme tänne länteen päin, törmäsimme myös kaupunkiin jonka ylitse tornado oli pyyhkäissyt vähän aikaa sitten. Oli melkoisen tylyä jälkeä. Sadan metrin kaistaleen oli pyyhkäissyt koko matkalla mennessään . Huoltoasemastakaan ei ollut jäänyt kuin lattia jäljelle ja muutama repaleinen mittari. Aika hiljaiseksi laittoi. Onneksi meilläpäin ei lähde kuin muutama katto kesässä ja pari puuta sähkölangoille. Ja niistäkin sentään jaksetaan valittaa ja taivastella.

Kirsi alkaa olla jo täysin sopeutunut paikalliseen väestöön. Samaan aikaan kun väittää itku kurkussa, että on lihonut kahdessa viikossa yhdeksän kiloa niin sitten kun mennään syömään kiroilee, kun on niin hiton työlästä hommaa tuo syöminen. Olisikohan tullut jo ylikuntoon?

On meillä ongelmat.