I want to wake up in that city...

Kirsi

Reissun viimeinen kaupunki eli New York on nähty ja olihan se lähes maineensa veroinen. Kun autolla saavuttiin Manhattanille niin ensinäkemältä kaupunki ei kyllä tehnyt vaikutusta, mutta tunnin totuttelun jälkeen oli pakko todeta, että hieno kaupunkihan se on. Meillä oli kolme päivää aikaa ja kun 11 tuntia päivässä oli liikkeellä niin ehtihän siinä aika paljon nähdäkin. On siinä kaupungissa kuitenkin sen verran näkemistä, että seuraavallekin käynnille kyllä riittää. Se on paljon sanottu. Reissulla ei taidettu nähdä kuin kaksi kaupunkia, joihin voisi tosissaan harkita toista visiittiä, nimittäin Los Angeles ja New York.

Kenkäkauppoja ja kirjakauppoja tuli kahlattua läpi melkein riittävästi. Paniikkihan niissä kenkäkaupoissa meinasi tulla. Kun yhteen kauppaan laitetaan tuhansia kenkiä niin joutuu todella kosketuksiin elämän realiteettien kanssa: rahaa ja aikaa ei ole koskaan riittävästi. Piti oikein ottaa kaikki kyvyt käyttöön ja keskittyä olennaiseen eli ohittaa kaikki kengät, joissa ei ole korkoa. Sillä taktiikalla päästiin lähes tyydyttävään lopputulokseen eli minä olen sitä mieltä, että ostin lähes riittävän monet kengät ja Tero sitä mieltä, että ostin liian monet kengät. Keskimäärin on siis hyvä olla.

Terolla kun on mielipide vähän joka asiaan niin luulisi, että myös kenkäkaupassa voisi ilmaista näkemyksensä selkeästi ja ymmärrettävästi. Mutta ei. Kun ensimmäisissä kaupoissa kysyi mielipidettä niin vastaus oli ”on ne ihan hyvät”. Parikymmentä kauppaa myöhemmin siirryttiin hiljalleen vastausten ”ne on kaikki ihan samanlaisia” ja ”en mä niistä mitään tajua” kautta yksitavuisiin murahduksiin ja lopulta tokaisuun ”käy sä, odotan tässä ulkona”. Onko se nyt sitten tulkittava niin, että kenkiin liittyvät asiat on parisuhteessakin hoidettava ilman miestä?

Hienoa ruokakulttuuriakin nähtiin. Käveltiin Chinatownissa kalakojun ohi ja ajattelin, että onpas kauhea haju. Ilmeisesti en ollut ainoa, koska samaisen kojun edessä 5-vuotias kiinalaispoika oksensi samaan aikaan kun isä osti perheen päivälliskaloja. Sydäntä lämmittää, etten ole ainoa, jota mustekala etoo. Tuo pojan reaktio ei kyllä lisännyt mitenkään haluani tutustua sen kojun antimiin yhtään lähemmin, mutta sillä pojalla meni vielä huonommin. Ainakaan minä en ollut se, joka joutui illalla syömään samaiset etovat kalat.

Jäätelökioskilla oli varsin toimiva maistiassysteemi, ettei tarvinnut sitten ihan sikaa säkissä ostaa. Vaarana siinä tosin oli, että kojun edessä seisoo joku tyttö, joka haluaa maistaa vuorotellen jokaista myynnissä olevaa makua. Ja tällä kertaa se en muuten ollut minä vaikka eihän sekään ihan mahdottomalta kuulosta. Sitä olen kyllä ihmetellyt miten tämä maailman lihavin kansa suhtautuu, kun teen ruokatilauksen. Esimerkiksi cupcake-kojun mies kehtasi nauraa kun sanoin, että haluan suurimman suklaacupcaken, joka löytyy (ihan vain paikkaillakseni Starbucks-traumoja, siellä cupcake kun on peukalonpään kokoinen). Aamupalapaikan nainen sen sijaan kysyi kahteen kertaan olenko tilauksestani aivan varma kun tilasin kanavoileivän ranskalaisilla ja all you can eat-pannukakut. Tarvitseeko sitäkin asiaa jäädä jankuttamaan pöydän viereen? On tärkeää sopeutua paikallisten ihmisten joukkoon ja minä päätin aloittaa tulemalla yhtä lihavaksi

Ennen New Yorkia käytiin sivistämässä perheen naista parilla keikallakin. Oli kyllä melkoiset ennakkoluulot kumpaakin kohtaan, kun en ollut koskaan kuullutkaan kyseisistä bändeistä. Hyvin siellä kuitenkin viihtyi. Täytyy sanoa Jimmie V. vei Los Lonely Boysia kymmenen nolla vaikka vanha mies onkin. (Luulin tosin koko keikan ajan, että LLB:n tyypit ovat ihan yhtä vanhoja kunnes Tero kertoi, että ovat syntyneet vuosien -78 ja -81 välillä. Ja ainakaan kukaan -81 syntynyt ei todellakaan ole vanha). Sen verran suuren vaikutuksen Jimmien keikka teki, että ihan pakko oli senkin kanssa valokuvaan pöngetä. Oli kyllä sympaattisen oloinen kaveri.

Jimmien keikalla törmäsin vessajärjestelyyn, jollainen pitäisi saada kaikkiin baareihin Suomessakin. Ihmettelin ensin mikä hyypiö vessan nurkan takana on piilossa, mutta sitten kävi ilmi, että sehän on siivooja, joka päivystää vessassa koko ajan. Kun asiakas esimerkiksi kasteli pesualtaan ympäristön niin siivooja tuli välittömästi kuivattamaan sen. Ilmeisesti kävi myös vetämässä vessat asiakkaiden jäljiltä, koska yhtään vetämätöntä pyttyä ei näkynyt (toisin kuin paikallisissa yleisissä vessoissa normaalisti). Kyllä oli puhdasta ja mukavaa. Kun Tero joskus perustaa Matin kanssa sen kauan kaivatun räkälän niin minä palkkaan sinne (Teron rahoilla) täysipäiväisen vessasiivoojan. Lisään vielä toimenkuvaan sen, että poistaa kaikki meikkaavat naiset norkoamasta vessasta. Mikäänhän ei ärsytä enempää kuin se, että jono seisoo, koska joukko teinejä päättää alkaa puunaamaan itseään.Vaikka kun tarkemmin ajattelee niin Teron räkälä olisi kyllä sellainen, että sinne tuskin tulisi kukaan teini, luultavasti ei edes kukaan nainen.

Aina välillä sattuu sellainen hieno hetki, että näkee miehen todella syventyvän tekemisiinsä ja näkevän tosissaan vaivaa jonkun asian eteen. Meillä sellainen hetki on silloin kun Tero ostaa kaupasta kaljaa ja yrittää selvittää paljonko siinä on alkoholia. Täällähän ei tölkkiin merkitä lainkaan alkoholiprosenttia (kalorimäärä kylläkin, aivan kuin se liittyisi jotenkin olennaisesti alkoholinkäyttöön). Siinä meni tovi jos toinenkin kun Tero huonoilla silmillään koitti tihrustaa pienen pientä tekstiä ja varmistaa, ettei vaan juo alkoholitonta kaljaa. Minkäänlaiseen lopputulokseen tutkimuksessa ei päästy, mutta saavutetusta humalasta päättelin, että kyllä kyse oli ihan aidosta tavarasta.

Niin se vaan tuli päätökseen tämäkin reissu. Kotiin ehditäänkin sitten juuri juhannukseksi eli pääsee sentään mökille saunomaan. Minkään vähäisemmän syyn takia täältä ei kotiin kannattaisi lähteäkään.

Tero:

Nonniin tuli se Jimmiekin sitten vihdoin ja viimein nähtyä. Oli se vaan hiton kova. Osa biiseistä oli tietysti hieman outoja, koska ei ole tullut kaveria ihan viime aikoina kuunneltua. Mikäli uusinta levyä ei oteta huomioon, niin edellinen Jimmien levy jota olen kuunnellut on vuodelta 1991. Stevien muistoksikin kuultiin yleisön niin vaatiessa pikku pätkä Texas Floodia. Yleisöä olikin hyvin suureksi ihmetyksekseni jopa paljon enemmän kuin Los Lonely Boys:in keikalla. Kummallista, mutta herätti taas sen hyvän olon tunteen, että ehkä maailmassa on tosiaan vielä ihmisiä jotka arvostavat tätä loistavaa musiikkia.

New Yorkin nähtävyydet kierrettiinkin sitten taas kerran muutamassa päivässä. Kaupungissa ei sinänsä kyllä niin ihmeitä ole. Siis mikäli ei lasketa kirjakauppoja. Ne on kyllä aivan mahtavia. Yhdessäkin mainostetaan olevan kirjoja 18 mailin verran. Ei tarvita kaksista silmäystä, että voidaan todeta niitä olevan jopa huomattavasti enemmän. Parasta kirjakaupoissa kuitenkin on se, että niistä on oikeasti tavallisellakin ihmisellä mahdollisuus ostaa kirjoja. Tämä mahdollisuushan on esimerkiksi Suomessa rajattu hyvin tehokkaasti kauppaketjujen toimesta pois. Siinä kun Suomessa joudut ihan kohta maksamaan uudesta pokkarista yli 10e:a, niin täältä saat 2 uutta kovakantista kirjaa samaan rahaan. Ei huonosti.

En edes tiennyt, että koko maailmassa on niin paljon kenkäkauppoja, kuin missä olen tämän kolmen päivän aikana käynyt. Niitä täytyy olla miljoonia. Kaikissa ihan samanlaisia tossuja, vain hiukan eri nimillä varustettuina. Ja tietysti hinnoilla. Hinta onkin sitten ainut asia mikä tekee kengästä hyvän. Aivan sama minkälainen se on, minkä värinen, kuinka korkea ja kuinka mukava taikka käytännöllinen. Ainoastaan hinta ratkaisee mikä kenkä pitää saada. Halvoillahan ei voi kukaan kävellä. Kuulemma Koivulan S-marketin kassakin katsoo heti kenkiä ja päättää sitten viitsiikö palvella ollenkaan. Ja sekös vasta onkin tärkeää.

Joka reissun pakollinen Finnairin parjausosuus alkaa sitten seuraavaksi. Joten jos et ymmärrä muilla lentoyhtiöillä matkustaa, niin jätä väliin. Ei tule paha mieli. Meillä oli siis lennot ostettuna American Airlinesilta, mutta viimeisen osuuden lentää Finnair.

Lähtiessä reissuun kahdella rinkalla, mikä on tietysti fiksuinta mitä ihminen voi tehdä, ajattelin että ostetaan sitten täältä laukku ja pakataan sinne kaikki tuliaiset ja ostokset mitkä ei mahdu rinkkaan. Sitten kun mennään kentälle, maksetaan ylipainomaksu taikka laitetaan ylimääräinen laukku ruumaan. Niimpä. Ostokset oli tehty ja todettiin ylimääräiselle laukulle olevan tilausta. Keskustelu Finnairin edustajan kanssa osoitti jälleenkerran sen miten Suomalainen mies kiihtyy nollasta sataan alle kahdessa sekunnissa.

Finnairin noudattaa mannertenvälisillä lennoilla matkalaukkupolitiikkaa joka sallii yhden matkalaukun per matkustaja ruumaan. Tämä laukku saa painaa maksimissaan 23kg. Noh, paino ei sinänsä ole ongelma vaan lukumäärä. Tästä politiikasta kun poiketaan, se kustantaa matkustajalle vaivaiset 80 euroa. Mitä helvettiä???

Tietenkin kysyin, että matkustaako tuo ylimääräinen laukku sitten bisnesluokassa? Perustelin asiaa sillä, että minä painan 90kg ja olen maksanut lennoista HEL-ORD-SFO ja NYC-HEL yhteensä 540 euroa. Olen siis maksanut kaikista kolmesta lennosta kiloa kohden vain noin 6 euroa. Jos otetaan huomioon, että ylimääräinen laukkumme painaa vain alle 10kg ja matkustaa kolmasosan matkaa, niin pitäähän sille nyt vähintään bisnesluokan paikka saada. Ei kuulemma pidä. Kiroilin ja vitutti.

Noh Chinatownista oli kuitenkin ja pakettimatkakelpoinen merikontti jo noudettu, joten hyvin tiivis pakkaaminen saattaa ehkä auttaa tuohon matkalaukkuasiaan. Tosin äärettömän hienot ja naisille korvaamattoman arvokkaat kenkälaatikot lentävät täällä roskikseen. Typerää tilanhaaskausta muutenkin. Keskustelimme asiasta ja nyt Kirsiä vituttaa.

Ehdotin Kirsille, että lentää useammin Finnairilla. Nyt sitä vituttaa enemmän.

Reissuhan opetti muuten paljon uutta. Autossa kun istui päivät pitkät, niin välillä elimistön toiminta ehkä hieman hidastui. Toisinaan se hidastui hyvinkin paljon. Johtuen varmaan juuri tuosta istumisen aiheuttamasta ”täkkäämisestä” ja tiiviihköstä ruokavaliosta. Siinä sitten joskus ihmetellessä aukesi aivan uudenlainen näkökulma että mitä sillä tarkoitetaan, kun joskus on sellainen päivä ”ettei saa paskaakaan aikaiseksi”. Nyt tiedän.

 Jaahas huomenna kotiin laskemaan taulukoita.

Kirsi:

Vaikka Tero sanoi, ettei joinain päivinä saanut paskaakaan aikaiseksi niin vastaavasti joinain toisina sai sitten tosi paljon. Yhdelläkin automatkalla röyhtäisi ja pieraisi samaan aikaan enkä ole kyllä hetkeen nähnyt miehen olevan niin ylpeä kuin silloin. Sitä saavutusta on nimittäin muisteltu nyt pari viikkoa, kun kuulemma koskaan ennen ei ole vastaavaa tapahtunut.

Boston legal

Tero:

Matkalla tänne Bostoniin kävimme tietenkin kiertämässä kaikki Washingtonin tärkeimmät nähtävyydet. Tällä kertaa päästiin oikein Valkoisen talon takapihallekkin asti. Viime kerralla koko alue oli eristetty parin korttelin alueelta, kun siellä oli joku presidenttimiittinki. Mutta sitten tärkeimpään nähtävyyteen, eli Lauri Törnin haudalle. Kyllä lämmitti sydäntä, kun huomasi hautakiven päälle lasketun ihan oikeita Suomen Markkoja. Eipä niitä oikein muualla ole hirveästi näkynytkään, mutta onneksi joku oli ilmeisesti kokenut olevansa Laurille vähän velkaa.

Haudallahan sitä sitten tietenkin iski samanlainen hillitön suuttumuksen tunne, joka iskee aina senkin jälkeen kun on lukenut joistakin sodanjälkeisistä tunnelmista Suomessa. On se nyt hitto, kun kansallissankaritkin pitää ajaa maasta pois ja olla niin helvetin punaisia. Mihin katosi kaikki kiitollisuus näitä miehiä kohtaan? Ja mikä on nykyään muuttunut? Oikeistopuolueesta tulee suurin puolue ja kasassa on yht’äkkiä sellainen vasemmistosateenkaarihallitus, että Paasikivikin kääntyy haudassaan. Saattaa myös olla, että Sauli Niinistö itkee itsensä uneen. Niin minä ainakin hänen sijassaan tekisin. Valkoisesta työssäkäyvästä kirkkoon kuuluvasta heteromiehestä on tullut julkista riistaa ja kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä tämä on sitten sitten sitä oikeistolaisinta politiikkaa mitä Suomessa saadaan aikaan ja voidaan suvaita.

Jotensakkin kummallista seurata sivusta, kun puolue, jolla luulisi edes jollain tavalla pysyvän eurot ojennuksessa lähtee mukaan tuollaiseen vaaleanpunaiseen ja niin ruusuisia tulevaisuuden odotuksia sisältävään ohjelmaan, että oksat pois. Onkohan kukaan koskaan ajatellut, että jonkun tämän meidän pahoinvoivan hyvinvointivaltion kustannuksetkin pitää maksaa? Ehkä se ikuisesti opiskeleva vihreä monikulttuurisuuden rakastaja sieltä Cafe Europasta? Taikka omasta halustaan työtön 3 lapsen yh-Päivi Hervannasta? Veikkaan, että osutaan ainakin lähemmäs oikeaa mikäli veikataan tuota edellä mainittua valkoista heteromiestä. Vaikka se sattuisikin asumaan Hervannassa ja olisi kapiainen.

Lisätäämpäs vielä vähän vuodatusta. Kun kerran rikoslain 45:n pykälän mukaan sotilaat eivät saa osallistua politiikkaan, eivät omistaa minkään puolueen jäsenkirjaa, eivätkä kertoa julkisesti mielipiteitään politiikasta, niin minäkään en sitä tee. Tätä pykälää on perusteltu iät ja ajat sillä, että puolustusvoimat halutaan pitää koko kansan puolustajana ja armeijana. Mutta miten ko. pykälää pitäisi tulkita tapauksessa, jossa osa kansasta ei haluakkaan armeijaa, eikä puolustajaa?

Oikeastaan kun nyt kerran pitäisi yrittää pysyä tässä matkateemassa, eikä lähteä ihan vielä tulille niin voisinkin järjestää sellaisia hienoja teemamatkoja. Stalinin hauta ja Leninin mausoleumihan sijaitsevat Moskovassa. Voisihan sitä kerätä vaikka jokusen bussilastillisen kaikkia punikkivasemmistohippitoimittajia kyytiin, kerätä rajalla passit pois ja toivottaa hyvää matkaa. Tämä olisi äärimmäisen hyvä asia sekä Suomelle ja kyseisille ihmisille. Venäjästä en olisi ihan varma.

Mutta yhtä kaikki, haudalla käynti oli hiton kova juttu. Suosittelen kaikille edes jotakin asiasta ymmärtäville.

Kirsillekkin sattui muuten huima päivä. Ensin aamulla se kävi morjestamassa jotain julkkista jostain tv-sarjasta, sen jälkeen kävi tuolla Törnin Laurin haudalla ja päivän päätteeksi ajeli vielä autolla koko New Yorkin kaupungin läpi. Melkoinen suoritus. Siis naiseksi. Meille miehillehän tuo on lähes jokapäiväistä.

Rikoslaista tulikin muuten mieleeni, että onkohan siellä esimerkiksi sellaista pykälää kuin ”toisen tarkoituksellinen painostaminen parisuhteessa?” Ja millaisia rangaistuksia siitä mahdollisesti annettaisiin? Sattuipa nimittäin niin, että alkureissun aikana olin havaitsevani hieman ylimalkaisia katseita ja ironisia kommentteja viiksen alkujani kohtaan. Päätin kuitenkin antaa naaman olla, kun kerrankin sai olla lomalla. Painostus kuitenkin kasvoi koko ajan ja yltyi yhä voimakkaammaksi. Ei kuulemma kehdannut enää ulkonakaan näyttäytyä. Kahden viikon kohdalla piti sortua ja höylätä naama. Ei pystynyt mies enää vastustamaan naisen tahtoa. Lopullinen tapahtumaketju selviää varmasti esitutkintapöytäkirjasta, mutta selkärangan katkaisi viimeinen lause ”sä näytät ihan teidän isältä”.

Jouduin myös laittamaan shortsini ”varikolle”. Ei auttanut vaikka kerroin, että nämä housut ovat käyneet yli 30:ssa maassa. Ei vaikka kerroin ystävällisen Kiinalaismuorin kasanneen ne nimellistä korvausta vastaan kuntoon. Kynnys liikkua ulkona kanssani oli kasvanut kuulemma liian suureksi. Kaksi uutta repeämää polvissa olisi kuulemma vielä joten kuten mennyt, mutta toisen lahkeen irtoaminen perseestä oli jo liikaa. Käsittämätöntä. On se nyt kumma, kun ei vaatevanhuksiakaan enää voi kunnioittaa. Vittuillaksenikin ompelen ne vielä kotona kuntoon.

Hautausmaista tulikin taasen mieleeni, että melkolailla karmea tapa täällä. Kun esimerkiksi aviopuolisoista toinen kuolee ja haudataan, niin hautakiveen kirjoitetaan myös puolison nimi ja syntymäaika, siten, että siitä ei puutu kuin kuolinpäivämäärä. Siinä on sitten kiva muistella toista joulukynttiläreissulla, kun oma nimi loistaa vieressä. No tietääpähän ainakin, että mihin sitä sitten joskus päätyy.

Käytiin eilen katsomassa Los Lonely Boys:n keikkaa. Oli vallankin mainio. Kyllä se väistämättä sydäntä lämmittää, kun joku hallitsee instrumenttinsa täydellisesti. Vastaavaa kitarointia olen tuskin kuullut koskaan. Koko komeuden kruunasi ehdottomasti versio CCR:n mahtavasta ”I put a spell on you” kipaleesta. Oli hyvin lähellä ettei Jerusalemin itkumuuria olisi pitänyt siirtää Bostoniin. Sen verran koskettavaa tulkintaa. Keikan jälkeen Kirsikin tietysti kysyi, että ”miksei siellä ollut muuta kuin kitarasooloja?”. Huoh, naiset, naiset. Ilmeisesti naisten mielestä musiikki ei ole musiikkia, jos se on tehty ennen vuotta 2009 eikä sitä esitä joku Britney tai vast. Lopetimme keskustelun musiikin osalta siihen. Alkoholinkäytöstäni jatkoimme tietysti vielä seuraavanakin päivänä.

Huomenna menemme kuuntelemaan Jimmie Vaughanin keikkaa. Odotukset on tietysti hyvin korkealla. Sekä humalatilan että keikan suhteen.

Kirsi:

Nyt on sitten Washington ja Bostonkin nähty. Washington oli hieno kaupunki. Siellä voisi viettää pidemmänkin aikaa vaikka oikeastaan kaikki näkemisen arvoinen tuli nähtyä parissa päivässä. Vai onko siellä muutakin kuin Valkoinen talo (hieno), Pentagon (ei niin iso kuin luulin) ja sitten se puisto, jossa on jos jonkinlaista monumenttia? Melkein hämmästyttävintä kaupungissa oli se miten paljon ihmisiä oli juoksemassa. Ei nimittäin olla nähty varmaan ainuttakaan  lenkkeilijää muualla kuin San Franciscossa ja Miamissa. Kyllä oli keskilännessä velton näköistä porukkaa, jos Washingtonin asukkaisiin vertaa. Tuli melkein itsellekin hinku lenkille, mutta onneksi tunne meni ohi ennen kuin ehti kunnolla tullakaan.

Bostonissa (niinkuin Washingtonissakin) oli hienoa se, että keskustassa pystyi liikkumaan kävellen, mikä ei ole itsestäänselvyys maassa, jossa autosta nouseminen pankkiautomaatilla käymistä varten on liian suuri vaiva. Tuli siinä samalla kävellessä katsottua humalaisten jääkiekkofanien juhlintaa. Olivat voittaneet jonkun pikkujutun, Stanley Cupin tai vastaavan. Melko samalta se juhlinta näytti kuin Suomessakin paitsi, että täällä kaikki suihkulähteessä kylpevät ihmiset olivat alle 7-vuotiaita. Muutama ostoskeskuskin tuli Bostonissa katsastettua. Lentoyhtiön typerien matkatavarasääntöjen takia en ole pystynyt toteuttamaan itseäni haluamallani tavalla. Kun kerrankin löytää (yhtään liioittelematta) kymmeniä pareja ihania kenkiä niin Finnair noudattaa jonkinlaista typerää yksi matkalaukku/matkustaja-sääntöä ja naisen pitää alkaa rajoittaa ostoskäyttäytymistään. Se, jos joku, on asiakkaan sortamista. Vaihtaisin oitis lentoyhtiötä ellen tietäisi, että kaikilla niillä on tämä sama naisia syrjivä sääntö. 

Washingtonissa tehtiin kyllä jonkinlainen pohjanoteeraus majoituksen suhteen. Ajattelimme nimittäin, että on turhaa varata mitään majoitusta etukäteen, koska ”onhan siellä hotelleja” ja ”onhan niissä ihan varmasti tilaa”. Kun tähän vielä lisätään uskomus ”eihän ne nyt paljon maksa”, niin katastrofi on valmis. Niitä vapaita huoneita ei sitten nimittäin ollut missään ja jos olikin niin hintaan 130 dollaria/yö. Mehän ei niin paljon makseta yhtään mistään (kuten kaikki Teron kanssa matkustaneet jälleen kerran tietävät.)

Kolmen tunnin etsimisen jälkeen päädyimme johonkin Jumalan hylkäämään lähikylään eikä riemulla ollut rajaa kun löysimme motellin, jossa oli tilaa. Motelli tosin näytti hiukan nuhjuiselta, seutu vaikutti hiukan epäilyttävältä ja naapuri näytti olevan aineissa, mutta uskoimme, että huone voi olla silti ihan siisti. No, ei ollut. Non-smoking room oli jälleen kerran smoking, lattiamatto oli niin likainen, että pidimme kengät jalassa ja nurkissa vilisti muurahaisia. Kaiken kruunasi olohuoneen nurkkaan tuotu paskainen poreamme, jonka ympärillä oli peilit. Emme uskaltaneet spekuloida huoneen aiemmalla käyttötarkoituksella. Aamulla huomasimme iloksemme, ettei seutu loppujen lopuksi ollut lainkaan niin huonoa kuin ensin luulimme. Meidän autosta ei nimittäin yön aikana ollut edes rikottu ikkunoita. Kahdesta viereisestä sen sijaan oli.

Rahalla saa kuulemma mitä vaan. Minä päätin ostaa tapaamisen Eva Longorian kanssa. Kun osti Evan tekemän keittokirjan niin sai siihen sitten nimikirjoituksen ja pääsi oikein kaverikuvaankin. Ilman ostamista ei tietenkään olisi ollut mitään asiaa lähimaillekaan. Oli kyllä hienoa. Tero tosin yritti hiukan latistaa tunnelmaa väittämällä, ettei Eva sitä kirjaa ole itse kirjoittanut, mutta minä kyllä uskon että on, koska olihan siinä kuviakin, joissa se laittaa ruokaa. Joka tapauksessa siitä keittokirjasta on jännitystä vielä pitkäksi aikaa. Edessä on monta pientä keittiöpaloa ja ruokamyrkytystä kun minä alan kokkaamaan.  

Joudun perumaan puheeni siitä, että mies pakkaa matkalle mukaan tarpeetonta tavaraa. Kyllähän se otsalampun pakkaaminen ensin nauratti. Ei naurata kuitenkaan siinä vaiheessa kun pitäisi päästä aamusuihkuun ja jokainen lamppu hotellihuoneessa on yllättäen pimeänä. Kun vaihtoehtona on käydä suihkussa pimeässä niin ottaa melko nöyränä vastaan miehen tarjoaman otsalampun ja jää miettimään, että ihan varmasti tulee sekin hetki jolloin tarvitaan mukaan pakattua rautalankaa.

P.S Tero raahaa minua kaikille hautausmaille. Se on tosi hyödyllistä. Löysin Bobby Womackin haudan, mutta sitten opin, ettei se olekaan kuollut. (Siis se laulaja. Joku kaima ilmeisesti on.) Eikä muuten ole Bob Dylankaan.

Florida

Kirsi:

Teron kanssa matkustaessa saattaa joskus käydä niin, että alkuperäinen reittisuunnitelma hiukan muotoutuu matkalla. Niin tälläkin kertaa. Sen sijaan, että oltaisiin ajeltu Memphisistä Atlantaan niin ajettiinkin Miamiin, se kun kuitenkin oli melkein reitin varrella eikä oikeastaan lainkaan kaukana. Hyvä muutoshan se oli. Huomasimme nimittäin, että meillä on 4 päivää ylimääräistä aikaa ja jos se on jossain vietettävä niin ei ainakaan missään mikä on lähelläkään Teksasia. Florida tuntui olevan suhteellisen turvallisella etäisyydellä ja saatiinpahan naiselle rantalomaa.

Miami oli kyllä pettymys. Yksissä tuumin todettiin, ettei todellakaan tarvitse uudestaan siellä käydä. Jos rantaloman haluaa niin ihan yhtä hyvin voi mennä Espanjaan. Miami ei nimittäin eroa mitenkään siitä (ainakaan edukseen), hintataso on ihan järjetön ja suurin osa ihmisistä puhuu joka tapauksessa espanjaa, joten ihan sama. Sitä paitsi tuntuu jotenkin tyhmältä, että Miamin hieno, kilometrejä pitkä ranta on oikeasti tehty tuomalla se hiekka jostain muualta.

Rannalle oli kuitenkin mentävä ja  Miami-beach kuulosti hyvältä. Paikan piti olla hieno ja kuulemma USA:n kauneimmat ihmisetkin ovat siellä. (En sitten tiedä mihin tuokin väite perustuu. Meidän rantareissulla ainakin näytti siltä, että ihmisten keskipaino on Miamissakin hieman yli 200 kg, ihan niinkuin joka puolella maata.) Hiukan aikaa kun näytti eksyneeltä siinä rannalla ja ihaili kateellisena muiden aurinkotuoleja niin avulias rantasetä tuli kauppaamaan meillekin sellaisia. Voi riemua, olisipa kiva jos meilläkin olisi tuolit ja vielä oikein aurinkovarjokin, otetaan sellaiset. Hiukan tosin riemu himmeni kun setä ilmoitti hinnaksi 30 dollaria. Jokainen Teron kanssa matkustanut tietää miten lähellä hermoromahdusta ja raivokohtausta tuollaisen ryöstön edessä käytiin, mutta hyvin se itsensä hillitsi. Jotain pientä mutinaa olin kuulevinani rannan paskaisuudesta ja siitä, että kyllä muutkin makaavat hiekalla, mutta en ehtinyt kovin tarkkaan kuunnella, koska oli niin kiire nauttia tuolista koko rahan edestä. Melko varmaa on ainakin se, että seuraavalla Espanjan-lomalla Tero ei kiroile, kun rantatuolin käytöstä veloitetaan 3 euroa.

Miamista tehdään Bahamalle sellaisia meidän piknik-risteilyn tyyppisiä matkoja, joissa saa syödä ja juoda minkä jaksaa ja ehtii sitten muutaman tunnin olla maissakin. Sellaisellehan meidän oli mentävä. Minä lähdin viettämään seurustelun vuosipäivää, Tero hakemaan maapistettä ja juomaan ilmaista kaljaa. Hauskaa oli kummallakin. Merivesi oli Bahamalla sen verran lämmintä, että jopa minä uin (ja se tarkoittaa käytännössä vähintään 29 astetta). Bahamalla opin myös, että ei sellaista paikallisen kaupittelemaa kookospähkinää kannata ostaa. Tero saattoi varoittaa, että kookos on pahaa, minä saatoin sanoa, että pakko saada, ja niinpä meillä oli kookospähkinä. Hörppäsin maitoa kerran ja totesin, että pahaahan se tosiaan on. Tero hillitsi itsensä jälleen kerran hyvin ja eikä sanonut mitään, mutta olin näkevinäni, että silmiä se hiukan pyöräytti. Kiitollinenhan sen olisi kuulunut olla, koska sehän sen kookospähkinän sai sitten syödä (pahaa tai ei).

Nyt ymmärrän miksi jenkkejä sanotaan tyhmäksi. Siihen on ihan oikeasti hyvä syy. Muistan kun kuudennella luokalla lähdettiin luokkaretkelle oikein Tukholmaan asti ja opettaja antoi pitkän ohjeistuksen siitä miten matkalla tulee käyttäytyä. Täällä annetaan samanlaisia ohjeita kaikissa paikoissa, joissa paikallisia kokoontuu yhteen enemmän kuin 5, eikä niin yksinkertaista asiaa olekaan, ettei siitä kannata muistuttaa/varoittaa/ohjeistaa. Esimerkiksi Alcartazissa muistivat kertoa, että vessassa saattaa olla jonoa ja saattaa joutua pidättämään. Voi epäonnea. Portaissa joka toiseen askelmaan on ilmeisen tarpeellista laittaa teksti, jossa muistutetaan astumaan varovasti. Hyvähän se onkin, koska usein käy niin, että kesken portaiden nousemisen unohtaa nostaa jalkaa riittävästi ja kompastuu. Kuinkas sitten suu pannaan? Ravintoloiden vessoissa on kohtuuttoman usein lappu, jossa muistutetaan, että työntekijöiden (ilmeisesti muiden ihmisten ei tarvitse moisesta huolehtia) pitää pestä kädet lämpimällä vedellä ja saippualla. Kehoitus lämmittää mieltä (ja lisää ruokahalua) erityisesti silloin kun kyseisessä vessassa ei edes ole saippuaa tarjolla. No, hyvähän ihmisen on olla paikassa, jossa omaa ajatustoimintaa ei tarvita lainkaan.

Voisi muuten kuvitella, ettei kukaan ole niin tyhmä, että ostaisi jäätä, mutta kyllä jenkit ostavat. Ilmeisesti täälläpäin maailmaa jääpalojen valmistaminen on niin ylivoimaisen vaivalloista, ettei niitä voi mitenkään itse tehdä. Ruokien pakkaamisessa suomalaisilla olisi kyllä oppimista. Miksi turhaan pakata jäätelöä litran purkkiin kun sen voi samalla vaivalla pakata myös 5 litran purkkiin? Minunkaan ei sitten tarvitsisi käydä kaupassa ihan joka päivä.

Tero:

Tosiaan vähän muutettiin suunnitelmia, kun tuntui tuota aikaa piisaavan. Tosin minähän olisin voinut olla vaikka loppuloman Memphisissä, ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta rannalle oli kuulemma päästävä. Eipä sitten muuta kuin Chevy iskuun, pari matkapäivää alle ja jo oltiinkin Miamissa. En tule toiste. Tylsääkin tylsempi paikka. Ja helvetin kallista. Pitäkööt eläkeläiset rantansa, tätä urosta ei siellä enää näy.

Mutta tulipahan käytyä sitten Bahamallakin. Oli kyllä melkoisen kälynen paatti, mikäli vertaa vaikkapa Silja Lineen, mutta toisaalta lempijuomani (ilmainen alkoholi) loputon tarjoilu kyllä pelasti paljon. Paluumatkalla laiva tuntui jo hetkittäin hyvinkin isolta. Tosin sen pidemmälle Karibialle se ei kuitenkaan risteillyt vaikka sitä ilmeisen kovaäänisesti olinkin vaatinut. Tosin laivan kokki muistutti erehdyttävästi Steven Seagalia, joten kaappaus merellä-elokuvan nähneenä päätin siirtää ruorimiehen pieksämisen toiseen kertaan.

Bahama oli tosiaan ihan hieno paikka. Ainakin siltä osin, mitä sitä pääsi ja ehti näkemään. Laiva taisi olla perillä joku noin nelisen tuntia. Ihan tarkkaa aikaa ei millään pysty muistamaan ja jotenkin siinä taisi ajantajukin jo hieman hämärtyä. Kivaa oli kuitenkin. Jotkut miehet huutelivat tietenkin Kirsin perään ja jotkut epätoivoiset naiset taisivat allekirjoittanuttakin kehaista. Vain toisessa tapauksessa näistä meinattiin kaivaa kättä pidempää esiin.

Sinänsä hauska, kun varattiin tuota risteilyä netistä niin sain tietysti sähköpostiini kaikki tarvittavat liput ja laput. Mutta ennen kuin siitä pääsi varaamaan, piti hotellin eläkeläispappaa hieman vaivata. Ei nimittäin ollut luvattua wlania lähelläkään huonetta. Siinä kun pari tuntia papan kanssa ensin tusattiin verkonvahvistimia niin johan alkoi signaali kantamaan huoneeseemme asti. Eikä muuta kuin tekemään varaus ja sitten respaan kysymään, että missä voimme tulostaa. Pappa käski lähettää sille mailit ja hän printtaa sekä tuo huoneeseemme ne sitten. Tein työtä käskettyä ja vähän ihmettelinkin, että mitä hittoa. Niitä erinäköisiä lippuja oli sitten yli 16 sivua. Vähän mietinkin, että mahtaako se suuttua.

Siljalle ei kyllä tarvita kuin yksi, eikä oikeastaan aina sitäkään. Mutta sieltä ei saakkaan ilmaista viinaa, että onhan se pieni vaiva. Noh, papparainen tuli sitten 4h päästä huoneeseen pahoittelevan oloisena, kun ei ollut saanut kuin puolet tulostettua. Koneen oli buutannut ja vaikka mitä yrittänyt, mutta ei niin ei. Kehtasi silti vitosen pyytää niistäkin muutamasta printistä. Ajateltiin kuitenkin koittaa sitten ilman niitä loppulappuja sisään laivaan ja hyvin se menikin. Ei niitä puuttuvia kahdeksaa paperia edes kysytty missään. Ei viitsitty kertoa isännälle mitään, ettei olisi harmistunut. Toisaalta hyvähän se on, että on eläkeläisilläkin tekemistä.

Nyt on muuten auton mittarissa yli 4000mailia. Että jokunen tunti on tullut autossakin istuttua. Eikä muuten kannata autoon mennessään todeta naiselle –joka on juuri tarjoutunut ajamaan-, että ”taidampas ajaa itse tällä kertaa, niin mennäänkin turvallisesti.” Siinä käy nimittäin niin, että pilke silmäkulmassa muuttuu hyvinkin pian haloksi ja jokunen tunti menee istuskellessa ennen kuin se on pois. Yhteenvetona: Ei kannata. Kertauksena: Ei kannata.

Täälläkin saa muuten sitä paljon kehuttua E10 bensaa. Itseasiassa eipä täältä monilta asemilta enää juuri muuta saakkaan. Sinänsä hauskaa, että täällä on myös mainoksia joissa todetaan, että etanolin lisääminen bensaan laski polttoaineen hintaa noin 25c/litra. Kuinkahan meillä Suomessa? Taisi aluksi laskea sen 2 senttiä ja sen jälkeen nousta heti takaisin alkuperäiseen. Ellei jopa ylikin. Mutta tällä kertaa ei tarvitse olla huolissaan, että joutuisi kuuntelemaan paikallisten ruikutuksia siitä, että bensa maksaisi enemmän kuin maito. Ei maksa enää.

Sittenhän sitä pitäisi lähteä ajelemaan Washingtonin kautta Bostoniin kuuntelemaan hyvää musiikkia ja sieltä sitten New Yorkkiin. Jokunen tovi siinäkin vielä vierähtää.

Ps. Ei kannata.

Don't mess with Texas

Kirsi:

Nyt on sitten suoritettu pieni siirtymä Las Vegasin ja Memphisin välillä. Neljä päivää, viisi osavaltiota ja 2700 kilometriä autossa. Sinä aikana näkee todella paljon vuoristoa, autiomaata ja peltoa eikä sitten juuri muuta. Toisaalta mikäs siinä matkustaessa kun Tero ajaa suurimman osan aikaa, minä nukun vieressä päiväunia ja pojat kokosivat ajomatkoja varten varsin laadukasta teemaan sopivaa musiikkiakin kuunneltavaksi. (Matille iso kiitos siitä.)   

Oli siinä matkan varrella kuitenkin jotain (vaikkakin hyvin vähän) nähtävää. Reitillä sattui olemaan Hooverin-pato, joten pakkohan sinne oli poiketa. Ihan täyttä varmuutta ei saatu siitä onko se vielä toiminnassa, mutta ilmeisesti ei. Turha kuitenkiin väittää, ettei ko. pato tarjoaisi elämyksiä. Koin siellä nimittäin elämäni ensimmäisen korkeanpaikankammon. En ehkä siksi, että oltaisiin oltu erityisen korkealla (pystysuoraa pudotusta oli 200 metriä) vaan pikemminkin siksi, että suoja-aita oli suunnilleen puoli metriä korkea. Luulisi, että senkin aidan voisi vähän korkeammaksi tehdä, etenkin kun ollaan maassa, jossa ihmisiä kehoiteaan kävelemään varovasti aina, kun 100 metrin säteellä on portaat. Tero oli tietenkin kiivennyt sen aidan päälle istumaan heti kun selkäni käänsin. Onneksi en nähnyt. Olisi tullut huuto.

Nähtiin myös ilmeisesti tämän maan ainoa paikka, josta on lähes mahdotonta löytää ruokaa, nimittäin Grand Canyon. Paikka sinänsä oli hieno, mutta kun siellä ehti ihan tulla nälkä. Onneksi Tero lohdutti, että se tekee tälläisille läskeille vain hyvää. Ruokapaikkojen vähyyttä lukuunottamatta sekin kansallispuisto oli hyvin amerikkalaisesti toteutettu. Näköalapaikoille oli järjestetty bussikuljetus, koska ihan mahdotontahan se paikallisille olisi, jos joutuisi kävelemään asfaltoitua tietä 100 metriä päästäkseen näkemään jotain hienoa. Meillekin se kävely olisi kyllä tehnyt hyvää. Huoltoasemalla oli nimittäin vaaka ja siihenhän minun oli tyhmyyttäni pakko tunkea. Vaaka tiesi kertoa, että olen lihonut matkalla 9 kiloa. Itkua nieleskellen  menin kertomaan tuloksesta Terolle, joka herrasmiesmäisesti vakuutti, ettei kukaan voi mitenkään kahdessa viikossa lihoa niin paljon. Todella toivon, että mies on kerrankin oikeassa.

Teksas oli kyllä erikoinen ja ennen kaikkea pahanhajuinen paikka. Rajan yli kun tultiin niin luulin ensin, että Tero pieraisi, etenkin kun maasto peittyi sakeaan sumuun. Pian kuitenkin huomasin, että tien vieressä oli 2000 lehmän karjatila. Varmaankin se haju tuli tällä kertaa sieltä, vaikka ihan yhtäläisen Tero saa aikaiseksi. Muuta Teksasissa ei sitten ollutkaan, vain lehmiä ja haju. Ja kun tien vierellä on kylttejä, joissa kielletään ottamasta kyytiin liftaajia, koska ne saattavat olla pakenevia vankeja niin kyllähän sitä mielellään ajelee pysähtymättä mahdollisimman kauas.

Teksas ohitettiin siis niin nopeasti kuin mahdollista ja ajettiin hirveää kyytiä Tenneseen puolelle katsomaan mitä Elvis on Gracelandissa puuhannut. Ihan kivan talon setä on niitä levyjä myymällä saanut ja pari lentokonettakin siinä pihalla seisoi. Tero lupasi, että heti kun siitä tulee rikas niin ostaa lentokoneen, jonka nimeää minun mukaani. Tietääkö joku keneen voin ottaa yhteyttä keskustellakseni Teron palkankorotuksesta? Eihän sen edes tarvitsisi olla kovin suuri korotus ja jo saataisiin kone. Olin taas vähän pettynyt, kun Elviskään ei tullut moikkaamaan, mutta kuten Tero sanoi niin ehkä parempi näin.

Juuri kun pääsin valittamasta miten heikolla paineella täällä tulee suihkuissa vesi niin seuraavassa majoituksessa ko. ongelma oli korjattu. Painetta ei tosin edelleenkään saanut säätää, mutta vesi tuli sitten sellaisella voimalla, että kuori selästä ihonkin mennessään. Mutta ei se mitään, kuoriutunut se olisi kuitenkin, kun oli niin palanut. Toisaalta kun suihku oli hiukan aiempaa parempi niin vessanpytty ei. Se nimittäin meni tukkoon. Poistuimme luonnollisesti paikalta mainitsematta asiasta kenellekään, sillä eihän se nyt meidän vika voinut olla. Seuraavassa motellissa toimi sekä suihku että vessa ja muutenkin palvelu oli viety ihan uudelle tasolle. Huoneen nurkkaan oli nimittäin jätetty miesten kalsarit. Emme ryhtyneet selvittämään olivatko likaiset vai puhtaat ja jätimme ne edelleen ilahduttamaan seuraavaa vierasta.

Nyt pitäisi sitten yöpyä Memphisissä ainakin yksi yö ja mennä illalla katsomaan mitä blues-kadulla tapahtuu. Terolla on kova hinku juomaan kaljaa ja syytä onkin juoda hyvin ja paljon, koska tässä kaupungissa on reissun kallein majoitus. Sen siitä saa kun lähettää naisen yksin varaamaan huonetta eikä anna selkeää ohjetta budjetin suhteen. Turha sitten jälkikäteen huomautella, jos valinta osui hiukan kalliimman puoleiseen hotelliin.

Tero:

Käytiin tosiaan katsomassa Hooverin patoakin. Eipä se kyllä mikään kaksinen paikka ollutkaan. Onneksi oli ilmainen. Muuten olisi vituttanut. Sen jälkeen ollaankin nähty enemmän ja vähemmän autiomaata, eikä juuri muuta. Siis mikäli ei lasketa Grand Canyonia, route 66:sta, Cadillac ranchia, SRV:n hautaa,  Memphisin blueskatua ja pyörremyrskyn tekemiä tuhoja kaupungissa.

Ajelua on piisannut ihan sopivasti. Tiet ovat tosiaan vähintään kaksikaistaisia samaan suuntaan ja nopeusrajoitukset pääsääntöisesti 120-130km/h. Hauskinta on, kun ajaa kolmikaistaista tietä keskimmäisellä kaistalla 130:ä ja molemmin puolin menee rekka-autoja ohi. Siinä tulee hetkeksi, jotenkin sellainen vähän pieni olo. Mikä tosin tekee tälle egolle vain varsin hyvää.

Grand Canyon oli tosiaankin hyvin vaikuttava kokemus. Oli se vaan ihan hiton iso ja hieno paikka. Eikä kovin pahan hintainenkaan. Siis mikäli jättää skywalkin tekemättä. Siis maksaa 75$ siitä, että pääsee kävelemään muutaman metrin leveälle käytävälle kanjonin päälle ja lattiassa on pari hassua ikkunaa. Jätettiin väliin.
 

Route66, oli oikeastaan enemmän pettymys, kuin odotinkaan. Tiesin, että se on melkolailla täynnä hylättyjä ja ränsistyneitä kauppoja/huoltoasemia/korjaamoja, mutta en tosiaan voinut kuvitellakkaan miten paljon niitä oikeasti on.. Enkä sitä miten huonossa kunnossa tie on ja miten vaikeaa sitä on nykypäivänä seurata. Varsinkin länsipäässä tie esiintyy enää aivan satunnaisesti ja yleensä kulkee aivan interstate-tien vieressä. En sitten tiedä, mitä se on tuonne pohjoiseen päin mentäessä, kun emme sinne ehtineet. No tulipa sitäkin sitten kuitenkin muutama tunti ajeltua samannimistä kappaletta kuunnellen. Tosin Kirsi ei voi uskoa vieläkään, että siitä on tehty suomenkielinen versio nimeltään Nelostie. Yritin hieman tulkita sitä kappaletta omalla hyvin laajalla musikaalisuudellani. Hyvä ettei kuollut nauruun. Tosin en ole vieläkään varma, johtuiko se esityksestäni vai kappaleesta. Veikkaan, että molemmista.

Nähtiin hieno esimerkki omakustanteisesta kulttuurista. Siis ylipäätään siitä mitä se voi parhaimmillaan olla. Äkkiä kuullostaa tietysti typerältä, että joku laittaa pellolleen 10 Cadillacia pystyyn, haudattuna, keula edellä maahan. Tekee tämän vuonna -74 ja vielä tänä päivänä paikalla käy kymmenittäin ihmisiä katsomassa niitä. Joka päivä. Ilmaiseksi. Meillä Suomessa taasen Jouko Turkka lakeijoineen heitteli teatteriesityksessä ulosteita katsojien päälle -87 ja piti tätä myös kulttuurina. Valtion ja katsojien kustantamana. Koska en käy teattereissa, en tiedä tehdäänkö sitä enää päivittäin. Toivottavasti ei.

Toisaalta, jos voisinkin korvata vaikka kulttuuriin menevät veroeuroni ulosteella -jolla on ilmeisesti kovakin kysyntä tuollaisella alalla- niin sittenhän sillä ei olisi juuri väliä. Eli pistäppäs Jouko postia, millaisessa koostumuksessa paketin haluat. Saat ihan reipasta tekijänoikeuksista vapaata paskaa. Käytä miten haluat.

Tuli sitten tehtyä paikkosuorituskin ja poikettua Dallasissa katsomassa Stevie Ray Vaughanin hautaakin. Viime kerralla pääsin hautausmaan kiinni oleville porteille asti. Tällä kertaa sentään sisällekkin. Tulipa sielläkin sitten testattua, että kauanko suomalaisen miehen pitää 41:n asteen lämmössä etsiä yksinään jotakin, ennenkuin nielee ylpeytensä ja käy kysymässä apua. Liikkuu siinä noin tunnin molemmin puolin. Riippuu varmaankin vähän lämpötilasta ja ylpeydestä.

Hauta kuitenkin löydettiin ja mukaan saatiin sekä hautausmaan kartta että kyseisestä herrasta kertova esite. Vähän tuli mieleen, että jos me tulemme Suomesta saakka katsomaan kyseistä hautaa, niin tarvitaankohan me oikeasti 1.1 yleistä tietoa kyseisestä herrasta? Noh, oli sen verran ystävällinen kaveri, etten viitsinyt ihan heti repiä esitettä. Vasta autolla. Oli kuitenkin hieno ja rauhallinen paikka. Aika paljon oli haudalle kertynyt kaikenlaista härpäkettäkin, plektroista korvakoruihin. Väitin kyllä matkalla Kirsille, ettei varmaan ole edes kukkasia siinä. Niin paljon aikaa kulunut, eikä sitä kukaan enää kuuntele. Virkailijan mukaan haudalla oli kuitenkin juuri vieraillut joku norjalainenkin pariskunta, että kai siellä sitten jokunen vieläkin käy.

En tosiaan uskonut, että taivasta voi olla maanpäällä, mutta olipas se sittenkin. Sanat eivät riitä kertomaan, eikä sormet naputtelemaan miten hieno paikka tuo Memphisin blueskatu on. Ei auttanut, kuin ihmetellä kyyneleet poskilla, miten tuollaisia paikkoja voi enää nykypäivänä olla missään. Tiistai-iltana kymmenittäin artisteja/bändejä joko pikkubaareissa taikka kadulla esittämässä jo maailmasta lähes kadonnutta musiikkia. Eikä siihen fiilikseen tarvita kuin vanha tumma mies, akustinen kitara ja optiona huuliharppu. Mikä parasta, että kadulla oli todellakin ihmisiä. Ja paljon ihmisiä. Luulin, ettei tuollaista musiikkia kuuntele enää kukaan, mutta onneksi olin väärässä. Pitänee seuravissa kehittämiskeskusteluissa ilmoittaa siirtohalukkuus Memphisiin. Ei siinä mikään auta.

On tämä muuten melkoinen drive in-kansa. Sellaista palvelua ei olekkaan mitä täällä ei voisi autosta nousematta hoitaa. On drive in-automaatteja, -apteekkeja, -lainakonttoreita (24h tietenkin), -kauppoja yms. Hienointa oli kyllä tuo drive in-asuntolainakonttori. Mikäs olisikaan sen hienompaa, kuin mennä Passatilla luukkulle ja pyytää vaikka jokunen kymppitonni lainaa, että saisi kerrostalokaksion Hervannasta. Melkeimpä pitäisi hakea autoliikkeestä koeajolle joku uusi pirssi ja mennä sitten vasta vääntämään marginaalista. Muuten irtisanoisivat vanhatkin lainat.

Ajellessamme tänne länteen päin, törmäsimme myös kaupunkiin jonka ylitse tornado oli pyyhkäissyt vähän aikaa sitten. Oli melkoisen tylyä jälkeä. Sadan metrin kaistaleen oli pyyhkäissyt koko matkalla mennessään . Huoltoasemastakaan ei ollut jäänyt kuin lattia jäljelle ja muutama repaleinen mittari. Aika hiljaiseksi laittoi. Onneksi meilläpäin ei lähde kuin muutama katto kesässä ja pari puuta sähkölangoille. Ja niistäkin sentään jaksetaan valittaa ja taivastella.

Kirsi alkaa olla jo täysin sopeutunut paikalliseen väestöön. Samaan aikaan kun väittää itku kurkussa, että on lihonut kahdessa viikossa yhdeksän kiloa niin sitten kun mennään syömään kiroilee, kun on niin hiton työlästä hommaa tuo syöminen. Olisikohan tullut jo ylikuntoon?

On meillä ongelmat.

Viva Las Vegas!

Tero:

Tulipahan sitten käytyä Losissakin. Ihan ok kaupunki vaikkei siellä nyt juuri hirveästi tekemistä olekkaan. Universalin studioilla käytiin ihmettelemässä kaiken maailman elokuvajuttuja, mutta nehän ei nyt kyllä henkilökohtaisesti ihan hirveästi säväyttäneet. Ei ainakaan omasta mielestäni mitenkään hintansa väärtti. Ts. En menisi uudestaan. Hienoja tähtiä olivat kuitenkin kaduille laittaneet. Löysin melkein kaikki tärkeät, kenen kuvittelinkin siellä olevan. Kuten esimerkiksi David Hasselhoff:in ja Chuck Norris:in. Kovempia tuskin löytyy vaikka etsisikin.

Kadut olivat kyllä ihan huippuja. Hotellikin sijaitsi kadulla, joka oli vain vaivaiset 21km pitkä. Siitä kun lähtee toisesta päästä seurailemaan numeroita, niin joku tovi menee, ennenkuin on kohdalla. Ruuhkat sinällään tuntuivat sijoittuvan vain kaupungin ulkopuolella oleviin moottoriteihin ja motareihin jotka veivät kaupunginosasta toiseen. Ei silti tarkoita, että ajaminen olisi ollut mitenkään kovin helppoa. Parhaassakin tapauksessa oli 7 kaistaa suoraan ja 2 kaistaa oikealle kääntyville. Hyvin ollaan kuitenkin perille päästy, kun Kirsi on ollut kartturina, apunaan kaksi navigaattoria ja pari paperikarttaa.

Saattaa olla, että joku pitäisi hieman mauttomana ideana käydä esikaupunkialueella sijaitsevassa kuolemansyyntutkijan toimistossa ostamassa t-paidan. Ihan vain siksi, kun oli telkkarissa nähnyt sellaisen. Varsinkin pihalla tuli vähän kierreltyä pitkin nurkkia huput päässä, kun jotkut Meksikaanit pitivät omaa tutkintaansa siinä toimiston pihalla. Eivät varmaankaan olleet kovin tyytyväisiä virallisen tutkinnan tuloksiin. No sisälle kuitenkin päästiin ja paitakin irtosi suht helpolla.

Las Vegasissakin tuli vierailtua. On se melkoinen rupukylä. Aivan erilainen kuin mitä voisi tv-sarjojen ja elokuvien perusteella kuvitella. Todella pieni, matala ja aivan täynnä känniääliöitä. Joten eihän se auttanut kuin mennä sekaan vaan. Suunnitelmissa oli yöpyä siellä kaksi yötä, mutta ajettuamme pari kertaa pääkadun päästä pähän totesimme yhdenkin yön olevan aivan rittävästi. Varsinkin kun Kirsi suostui ottamaan aamun ajovuoron. Muuten olisi mennyt ehkä vähän pidempäänkin.

Illallahan piti sitten vierailla niillä maailman kuuluilla casinoillakin. Niitähän siellä kyllä on. Osa aivan kuin Rauman linja-autoasema 80-luvun taitteesta ja osa hieman isompia. Pelikoneet taisivat kuitenkin olla ihan samanlaisia. Eikä muuten paljoa näkynyt niitä ilmaisia drinkkejä pelaajille, joita oikein televisiossa asti pitää mainostaa.

Casinoilla on sellaiset rahanvaihtokoneet. On hienoa jonottaa vaihtovuoroaan ja katsella kun edessä oleva vaihtaa kaksi sadan dollarin seteliä kaksikymppisiksi. Sitten kun on oma vuoro niin vaihtaa kymmenen dollarin setelin ensin kahdeksi vitokseksi ja sitten nämä vitoset ykkösiksi. Ehkä ihan vähän piti yrittää peitellä, etten olisi tappanut takana odottavaa nauruun.

Tiskilläkin kun kävin hakemassa olutta, niin baarimikkokin alkoi heti vittuilemaan. Kysyi ihan yhtäkkiä, että ”Is that young lady with you?”. Vähän ihmettelin ensin, että ketä se nyt oikein tarkoittaa, mutta aikani selän taakse vilkuiltuani totesin sen viittaavan Kirsiin. Mitä hemmettiä se oikein meinaa? Ilmoitin Pepelle heti uhkaavaan äänensävyyn, että tottakai on. Ajattelin, että nyt viedään AmerikanPepeä korvasta pitkin lattioita, mikäli se alkaa Kirsiä vonkaamaan. Sen jälkeen Pepe totesi vaan, että henkkareita. Molemmilta. Pitihän sekin arvata. Tämän siitä saa kun lähtee nuorikon kanssa maailmalle. Aina pitää herrasmiehenkin olla todistelemassa ikäänsä.

Kirsillä oli täysi työ koittaa voittaa koneista sen verran mitä minä ehdin juomaan ja häviämään. Aika lähelle se kyllä pääsikin. Ehkä ihan vähän jäimme kuitenkin kokonaisuudessa tappiolle.

Ei muuten kannata edes kännipäiten yrittää tunkea blackjack-pöydän pyörittäjälle 5dollaria ja odotella merkkejä. Varsinkaan mikäli pöydän minimipanos on 500dollaria. Saattaa vähän hävettää. Siis jälkikäteen.

Sinänsä Vegasissa oli jotain hienoakin. Nimittäin väitän, että siellä on maailman hienoin suihkulähde. Tai siis sellainen vesi/valoshowjärjestelmä. Siinä kalpenee kyllä kovin monet muut vastaavan kaltaisetkin systeemit. Muuten paikka kyllä häviää esimerkiksi Macaon casinosaarelle ihan joka mittarilla. Eikä muuten kannata edes yrittää pukeutua siististi casinoita varten. Eivät muutkaan niin tee.

Sitten metsästämään sitä route 66:sta.

Kirsi:

Muutama päivä tuli pyörittyä Los Angelesissa ja täytyy sanoa, että harvoin on tuntenut itseään niin turistiksi kuin siellä. Tehtiin nimittäin suunnilleen kaikki turistijutut, jotka siinä kaupungissa on mahdollista tehdä.  Katsottiin maassa olevia tähtiä, maassa olevia kädenjälkiä, kukkulalla olevaa tekstiä, joka paikassa olevia isoja taloja ja Rodea Drivella olevia kalliita kauppoja, kahlattiin Tyynessä valtameressä ja tietenkin käytiin kuolinsyyntutkijan lahjatavarakaupassa. Walk of Fame oli hieno. En tiedä kuka on keksinyt laittaa maahan tähtiä, joissa lukee julkkisten nimiä ja hölmöltä idealtahan se vaikuttaa, mutta niin vaan tämäkin pariskunta käveli kadulla 2 km tuijottaen maata. Oli nimittäin aivan pakko löytää Britneyn tähti. Ja löytyihän se. Käveltiin tosin ensin se 2 km ennen kuin huomattiin, että oltiin oikeastaan lähdetty liikkeelle ko. tähden vierestä.

Universal Studioillakin käytiin, mitäpä sitä turistit muuta. Hienohan se kokonaisuudessaan oli, mutta kyllä ihan ehdottomasti parasta oli käynti Wisteria Lanella. Saattaa olla, etten toivu tästä ihan lähivuosina. Wisteria Lanella ei näkynyt tuttuja, mutta onneksi kuitenkin nähtiin ihan oikea elokuvatähti. Nimittäin se koira, joka oli The Proposal-elokuvassa. Oli aavistuksen tottelevaisempi kuin meidän Emppu, mutta muuten ei selvästikään läheskään yhtä älykäs. Ja juuri kun luulin, että Wisteria Lane on kovin juttu ikinä niin Tero kiikutti minut Beckhamin ja Axl Rosen porttien taakse kyttäilemään. Se oli kovin juttu ikinä! Tosin tunnelmaa vähän latisti se, ettei kumpikaan tullut edes moikkaamaan. On tainnut maine nousta nuppiin. Vaikka voihan se olla, että niitäkin vähän ujostutti. Muutenkin on kyllä pyhiinvaellettu. Käytiin nimittäin sekä Roxyssa että Rainbow'ssa ja niissä on sentään Gn'R soittanut ihan lähiaikoina, viimeksi kai vuonna -88.

En tiedä miten monta päivää putkeen ihminen voi syödä roskaruokaa, mutta tällä matkalla se selvinnee. Täällä syödään nimittäin ihan joka aterialla hampurilaista, pizzaa tai friteerattua kanaa. Jos oikein terveellistä ruokaa haluaa (esim. hotellin aamiaisella) niin voi syödä pullamössöpaahtoleipää ja hilloa tai vohveleita ja hilloa. En tiedä minkä kokoisena tulen takaisin, mutta saattaa olla, ettei pylly mahdu lentokoneessa yhdelle penkille. Onneksi elimistö tuntuu jo ilmoittavan, että pikaruokakiintiö on pian täynnä. Se taas tarkoittaa, että Terolla menee ihan just hermot kun joutuu etsimään naiselle ruokapaikkaa, josta saa muutakin kuin hampurilaisia.

Näinkin kehittyneeksi maaksi täällä on kyllä harvinaisen huonosti toimivia juttuja. Suihku esimerkiksi on suurin piirtein aikuisen ihmisen navan korkeudella eikä veden painetta ole mahdollista säätää. Vesi tulee aina ja ikuisesti samalla (hyvin heikolla) paineella vaikka mitä tekisi. Se taas tarkoittaa, että kestää useampia minuutteja ennen kuin tukka on kokonaan märkä. No, lomallahan tässä ollaan, joten mihinkäs tässä on kiire. Ja siellä suihkussa odotellessani muistelen aina Teron kertomaa tarinaa siitä miten Nepalissa vesi juoksi suihkun seinää pitkin alas kun ei ollut painetta ensinkään. Oikeastaanhan tässä menee siis ihan kivasti. Hiustenkuivaaja hotellissa tosiaan on, ihan niinkuin Tero lupasi. Harmi vaan, että tuollaisen sotilasmallisen tukan kuivaamiseen ei kuivaajaa tarvitse. Jos tarvitsisi niin Tero ei väittäisi tuota meidän seinässä olevaa vempelettä kuivaajaksi. Oma uloshengitysilmakin nimittäin kuivattaa tehokkaammin kuin tuo laite.

Vaikka monet sanovat ettei Los Angeles ole kaupunkina kummoinenkaan niin itse kyllä tykkäsin ja  paljon. Tekemistä ja näkemistä on vaikka kuinka (ainakin mikäli sattuu olemaan lähes pakkomielteisen kiinnostunut leffoista ja/tai julkkiksista), kelit on kohdillaan ja aurinko paistaa sen verran, että ollaan molemmat ehditty jo vaihtaa väriä kalmankalpeasta kirkuvan punaiseen. Mukavan kansainvälinen tunnelmakin siellä on. Jos San Franciscossa oli paljon kiinalaisia niin Losissa on älyttömästi meksikolaisia. Erehdyin jopa  luulemaan, että niitä on paljon, mutta ei niitä sitten varmaan olekaan, koska Tero sanoi, että kyllä Meksikossa on vielä enemmän.

Jos Los Angeles yllätti positiivisesti niin Las Vegas oli kyllä ihan järjetön pettymys. Jos parasta kaupungissa on suihkulähde ja se, että baarissa kysytään henkkarit niin ei sinne ainakaan ihan välittömästi tarvitse uudestaan mennä käymään. Kyllä minulta on nimittäin kysytty henkkarit Hervannan Alkossakin. Kelit olivat kyllä sen verran kohdillaan, että niistä ei kehtaa valittaa. Heti aamusta oli nimittäin 33 astetta lämmintä. Sen verran hikoilutti, että jopa minä suostuin käyttämään autossa ilmastointia. Jos etukäteen ihmetytti miten Las Vegasissa mjoittuminen voi olla niin halpaa niin eipä ihmetytä enää. Eihän tuollaiseen paikkaan kukaan jää, jos yöstä joutuu maksamaan hiukankin enemmmän kuin 40 dollaria.

P.S. Kalle hei, Tero on nyt useamman kerran tällä reissulla sanonut, että ”turkoosi ei ole väri, kysy vaikka Kallelta”. Mitä ihmeen höpöjä sä olet sille mennyt uskottelemaan?